Teksti: Timo Isoaho, kuvat: Kimmo Nurminen
Heavy metal -legenda Judas Priest aloitti kesäisen Euroopan-kiertueensa Tampereen Nokia-areenan uumenista keskiviikkona 5. kesäkuuta. Soundi oli luonnollisesti paikalla.
Millaisessa iskussa 55-vuotias metallipioneeri sitten oli? Mitä muita asioita nousi mieleen lähes parituntisen heavyjuhlan aikana? Katsotaanpa hieman.
1. Nokia-areenaa ei oltu myyty täyteen, mutta intohimoisia heavy metal -fanaatikkoja oli vaeltanut paikalle runsain mitoin, aina piippuhyllyjä myöten. Kesäisen illan yleisömääräksi ilmoitettiin yhdeksän tuhatta – ja se on kova suoritus, sillä Judas Priestin edelliset areenakeikat Suomessa (Helsingin jäähalli 2012, 2015 ja 2022) eivät olleet loppuunmyytyjä. Ja muistutettakoon, että tuon Helsingin hallin kapasiteetti ei ole konserttikäytössä lähelläkään tuota yhdeksää tonnia. Onko esimerkiksi uusi Priest-kiekko Invincible Shield maittanut porukalle niin hyvin, että kuvetta kaivettiin konserttilipun hinnan verran aiempaa innokkaammin? Ehkä. Toivottavasti. Tasan vuotta aiemmin paikalla käynyt ja kahdesti Nokia-areenan loppuun myynyt toinen brittilegenda Iron Maiden toki nauttii Suomessa koskematonta asemaa, mutta ”levymitassa” Priest pesee Steve Harrisin joukkion nykyään mennen tullen.
2. Muun muassa Glenn Tiptonia paikoin esitelleisiin näyttäviin videoseiniin visuaalisuudessa luottaneen Judas Priestin FOH-engineer oli perinteitä kunnioittava old school -mies. Toisin sanoen häneltä kesti saada pari kolme biisiä saada soundit kuntoon (varsinkin avausbiisi Panic Attack oli ainakin sivukatsomoon aivan luokatonta meteliä), mutta kunhan potikat osuivat kohdalleen, äänimaailmasta muodostui varsin täyteläinen. Erikoismaininta yli 50 vuotta paikallaan päätä pudistaneelle basisti Ian Hillin bassosoundille, joka jylisi (ainakin sivukatsomoon) hyvinkin komeasti. Niin ja ”old schoolia” oli tarjolla siinäkin mielessä, että bändi tuuttasi varsinkin loppua kohden yllättävänkin kovalla volyymilla. Ehkäpä miksauskioskin vieressä oli tuttu ”don’t talk to the FOH engineer, he is deaf” -kyltti. En nähnyt lukulaseilla sinne asti.
3. Settilistasta voisi vääntää tietysti loputtomiin näiden klassikkobändien kohdalla, kun ”mahdollisesti soitettavia” biisejä on loputtomiin. Mutta jos mennään ”posin kautta” niin ihan hyvän setinhän Birminghamin kaverukset tarjosivat. Vanhaa ja uutta, puhki kuluneita klassikoita ja hieman vähemmän tunnettuja fanihelmiä – ja niin edelleen. Toukokuussa päättyneeseen Yhdysvaltain-rundiin nähden ohjelmistoon oli lisätty esimerkiksi Riding On The Wind, ja sehän kuulosti oikein mainiolta. Toki nelikymppisiä tänä vuonna juhlivalta Defenders Of The Faith -klassikolta olisi voinut tarjoilla muutakin kuin vain Love Bitesin. Yleisössä nähty Diablo-basisti Aadolf Virtanen olisi nimittäin halunnut palavasti kuulla ainakin Rock Hard Ride Freen. Ja tietenkin pari rallia aliarvostetulta Nostradamus-albumilta!
4. Solisti Rob Halford ei ollut ihan parhaassa iskussa – kuten ei tuntunut olevan muu yhtyekään – edellisellä Helsingin-keikalla kesäkussa 2022 (tai sitten itsellä vain sattui olemaan ”huono päivä”). Tällä kerralla metallijumalan ääni oli kuitenkin varsin maukkaassa terässä, ja korkeammatkin kiljaisut irtosivat komeasti, toki kaikujen avustamana. Painkillerin alkupuolella kippurassa kiljuneen Halfordin ääni oli hetken aika lailla kadoksissa, mutta ehkä kyseessä oli miksaukseen liittynyt ongelma. No, se tuli kristallinkirkkaasti selväksi, että Halfordiin ei nyky-Priest kompastu jos solisti vaan kykenee jatkamaan tällä tasolla. Mutta kuinka hemmetin kauan hän kykenee? Mies on kohta 73-vuotias!
5. Entä muu bändi? Tuttua kauraa. Richie Faulkner – joka muuten soitti yllättävänkin paljon aivan lavan kulmauksessa, ikään kuin erossa muusta bändistä – kannatteli show’ta ja kakkoskitaristi Andy Sneap… komppasi parhaansa mukaan. Sneap on suhteellisen karismavapaa kaveri, mutta kyllähän kitaramallia tuon tuostakin vaihtanut muusikko hommansa hoitaa. Ihan aavistuksen verran kuluneen ”you are fantastic audience” -välispiikin heittänyt Scott Travis on pettämättömän kova rumpali, mutta tosiaan, spiikkaamaan häntä ei kannattaisi kovin paljon päästää. Eikä päästettykään. Tai no, kukapa sitä show’ta oikeastaan kannattelikaan? Tietenkin jo aiemmin mainittu ikihonka Ian Hill. Basisti on Priestin pitkäaikaisin jäsen (1970-2024), ja hän on viettänyt elämästään lukemattomia tunteja seisten lavalla omalla kiveen hakatulla paikallaan. Basso heittelehtii sinne tänne Hillin käsissä ja miehen niskat vatkaavat, mutta muutenhan legenda ei hievahda yhtään minnekään. Ja sehän on aivan mahtavaa. Hillin järkähtämättömän varmaa toimintaa voisi kuunnella ja katsella vaikka kuinka pitkään. Ja jos jalat joskus tulevaisuudessa pettävät, Hill todennäköisesti jatkaa touhujaan rullatuolista käsin. Ja jos kädet pettävät niin Hill soittaa varmaan vaikka hampaillaan ja varpaillaan.
6. Niin, kuten jo mainittiin, Judas Priestin edellinen Suomen-keikka ei ollut mikään nappiosuma. Ei Nokia-areenakaan mikään ihan täyden kympin suoritus ollut, mutta lienee silti turvallista veikata, että areenan permannolta ja lehtereiltä Tampereen kesäyöhön poistui hyvinkin tyytyväisiä ”Judas Priest style heavy metalin” ystäviä. Jatkoon! Oh yeah? Oh yeah!
