Siinä Sakara Recordsin ja Dex Viihteen taannoisessa palaverissa, jossa päätettiin Kuoleman laulukunnaat -albumin parikymppisten juhlistamisesta livetoimituksien merkeissä, ei välttämättä oltu rakettitieteen vallankumouksellisimmassa ytimessä, mutta suomalaisen raskaan rockin – okei, suomenkielisen thrash metalin© – kuumimman ytimen liepeillä siellä todellakin oltiin.
Vuonna 1996 perustetun karjalaisen punaisen kukon vauhti tunnetusti alkoi kiihtyä Kurimus-albumilla vuonna 2003, eikä orkesterin ole tuon pioneerilevyn jälkeen tarvinnut vilkuilla olkapäänsä yli. Seuraavana vuonna ilmestynyt Tämän maailman ruhtinaan hovi paalutti Mokoman paikan kansakunnan thrash-kaapin päällä, ja talvella 2006 julkaistu Kuoleman laulukunnaat hiljensi viimeisetkin epäilijät. Jo tuolloin huomio kiinnittyi siihen, että Mokoman paletti oli kolmen varsinaisen ”rässivuoden” aikana laajentunut huomattavasti: perinteinen Slayer/Sepultura/Anthrax-paahto oli KLK:lla saanut kylkeensä reilusti death metal -sävyjä, koukeroisempaa Meshuggah-henkistä tulkintaa ja jopa blast-tykistystä. Kokonaisuus hipoi 5/5-tähtiluokitusta – ja sai Soundin kriitikon Antti Mattilan toteamaan tuoreeltaan: ”Tällaisella suorituksella saattaisi muualla maailmassa rikastua.”
Hypätään kuluvan vuoden maaliskuun loppuun. Ihan kaikki 2000-luvun alkuvuosina julkaistut metallialbumit eivät onnistu marssimaan rinta rottingilla enää armon (?) vuonna 2026, mutta Kuoleman laulukunnailla ei ole moista ristiä kannettavanaan. Kun Pelle Hermanni -intro vaihtui ärhäkästi päälle käyneisiin Valapattoon ja Ärräpäähän, Tampereen loppuunmyydyn Tavara-aseman uumenissa ei tainnut olla ainuttakaan Mokoma-uskovaista, jonka pää ei olisi nyökkäillyt hyväksynnän merkiksi. Hurjimmat karvapäät olivat toki jo tässä vaiheessa nostattaneet hien pintaan moshpitin pyörteissä. Ja hemmetti soikoon, kyllähän se oli jo tässä vaiheessa päivänselvää, että lavalle oli todellakin kavunnut viisi miekkosta, joita joku saattaisi kutsua vaikkapa muinaisiksi metallijumaliksi – vain ja ainoastaan sanaparin positiivisessa merkityksessä!
Kuoleman laulukunnaat ei päästänyt otteestaan noin viidenkymmenen minuutin ”livekestossaan”. Oltiinpa sitten Kuusaan (Kuu saa valtansa auringolta) kylmät väreet selkäpiihin tuovan kertosäkeen äärellä tai sen jälkeen ilman hengähdystaukoa startanneen Pahaa verta -riffimyrskyn riepoteltavana, intensiivinen tunnelma oli sataprosenttisesti läsnä. Sekään ei tietenkään haitannut, että tasapainonen, terävä ja voimakas livesoundi oli mureasti kohdallaan. Entä valoshow? Samat sanat – lamput ja tuikut tukivat tiukasti soittanutta bändiä todella tyylikkäästi.
Eräs itäsuomalaisten laulukunnaisen mättäiden alta paljastuneista hienoimmista yllätyksistä oli se, että ne hieman vähemmät soittokertoja menneiden vuosien aikana hamunneet ”albumiraidat” – esimerkiksi Itken silmät päästäni ja Säästä sanasi – eivät millään tavalla kalvenneet selvästi tunnetumpien Mokoma-raitojen rinnalla. Tai no, eihän se toki mikään varsinainen yllätys koko mitaltaan klassikkon statusta kantavan levyn tapauksessa ollut, mutta kuitenkin.
Kun KLK päättyi maukasta ”Slayer-fiilistelyäkin” tarjoavaan Lujaa tekoa -sävelmään ja Marko Annalan ”on selkärankani katkennut kolmesta kohtaa / silti jaksan vielä potkia / ei minun luontoani nujerreta vähällä / olen lujaa tekoa” -riveihin, vastaanottajan ajatukset vierivät väistämättä Mokoman 30-vuotisen uran äärelle. Ihan aina ei ole ollut ihan helppoa, mutta ”he selviytyivät siitä ja saivat palkkion lunastaa”.
Mutta eihän koko iltama tietenkään ollut siinä vaan ilmeisen tyytyväisinä myhäilleet Mokoma-herrat – Annalan lisäksi myös kitaristit Tuomo Saikkonen ja Kuisma Aalto, rumpali Janne Hyrkäs sekä basisti Santtu Hämäläinen – veivät kuumana velloneen yleisön vielä toiselle raskaalle matkalle. Kesytä perkeleet, Marras, Toinen ihminen ja vaikkapa Kuollut, kuolleempi, kuollein ja niin edelleen – kyllä, hemmetin maukasta karjalanpaistia – vegaanista tai ei, oman maun mukaan – oli tarjolla encore-osuudessakin sen kuuluisan koko rahan edestä. Ja kun Mokoman noin 80-minuuttinen setti lopulta päättyi Sinne missä aamu sarastaa -napakympin venytettyyn livesovitukseen, päällimmäisenä oli ”hemmetti soikoon, tämähän pitäisi kokea uudelleen mahdollisimman pian” -ajatuksia.
Ja jos vieläkin tarkemmin asiaa tarkastellaan, iltama ei ollut vielä tässäkään. Nimittäin ennen Mokomaa lauteille karautti vahvasti ”Viikate-kytkyinen” Koljosen Tiekiista. Ja niinhän siinä kävi, että tälläkin kerralla Ypäjältä kajahti X-herrojen ja isomahaisten ”Aulis Kaakkojen” toimesta niin tunnelmallista Heka-bluesia, metallisempaa runttausta kuin nopeaa punk/hardcoreakin.
Tuttuun tapaan Koljos-nelikko oli musisoinnin ohella myös hersyvällä juttutuulella ja hiljalleen saliin sisälle valunut Mokoma-yleisö sai ihmetellä monenlaisia tarinoita, jollaisia voi kehittyä vain ikiaikaisten Ladojen ja Saabien uumenissa. Koljosen, Hartikaisen, Lehdon ja Makkosen ansiosta alkuillan tunnelma ei todellakaan ollut pilalla eikä mieli paha.
Ja kuultiinko yhtyeen ehdoton hitti Juu, näin o! useammankin kerran puolen tunnin setin aikana? Totta kai kuultiin!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
