MOKOMA: Kuoleman laulukunnaat

MOKOMA
Kuoleman laulukunnaat
Sakara

Kuunnellaan, kun hullu huutaa. Kirkuu, rähjää, anelee. Yritin tarkastella Tämän maailman ruhtinaan hovi -levyä (2004) Kuoleman laulukunnaiden rinnalla, mutta ei siitä mitään tullut. Mokoma on siirtynyt entistä ärjympiin maisemiin ja Marko Annalan rouskuttava laulu vie mukanaan. Miksi kuunnella vanhaa ja hyvää, kun uutta ja terävämpää on tarjolla luovuudesta kireällä vinkuva 40-minuuttinen?

Mokoma on kummallinen yhtye. Jos ensimmäinen suomenkielinen thrash-albumi Kurimus (2003) ajatellaan nollapisteeksi, on alkuräjähdys Kuoleman laulukunnaisiin mennessä singonnut rakennuspalikat varsin kauaksi toisistaan. Valapatto ja Mieli sydäntä syyttää nykivät kuin Meshuggah, vaikka välillä rynnätäänkin Sepultura-riffiin ja Säästä sanasi kirmailee kuin The Haunted Arch Enemy -soololla. Ärräpäällä on varjeltavanaan kovin pommi, sillä se roiskauttaa Deicideksi. Pahaa verta pysyttelee Bay Arealla, mutta sielläkin rääkäistään välillä kuin Cannibal Corpse -mies Chris Barnes sairaimmillaan.

Kummallisuus tulee esiin siinä, että vaikka skaala on laajentunut, on Kuoleman laulukunnaista ruuvattu yhtenäisempi kokonaisuus kuin Kurimuksesta tai Tämän maailman ruhtinaan hovista. Se ei voi olla sattumaa. Voisi veikata, että biisijärjestyksestä ja varsinkin siitä, mitä biisejä pudotetaan levyltä pois tiiviimmän tunnelman saavuttamiseksi, on väännetty kättä ja puristettu kurkusta. Jo perinteeksi muodostuneet kauniimmatkin biisit ovat nyt selkeämmin metallisia eikä aikaisemmin kuulluille suomirock-vertauksille löydy tältä levyltä perustetta. Paitsi jos Entombedkin voidaan jollain konstilla tuohon genreen tunkea.

Yksityiskohtiin on keskitytty nyt tarkemmin kuin aiemmin. Kuu saa valtansa auringolta -kappaleen säkeistöjen taustalle kudotut kitarat kärvistävät ihoa kananlihalle, eikä marssirumpukaan pahaa tee. Tästä on hyvä jatkaa -biisin lopun totalitäärinen rumpukomppi tunkee uniinkin. Mokoman sovitusten omaperäisyydestä kertoo se, ettei soiton raastavuutta aina edes tajua, ei ainakaan Annalan laulaessa selvästi harvenneita puhtaita osiaan.

Tekstit hyödyntävät tuttuja sanontoja, mutta hienointa on ehkä maistella sopiviin kohtiin tiputettuja yksittäisiä voimakkaita sanoja tai sanapareja. Annala ei kiroile, mutta r-kirjain pärähtää usein yhtä painokkaasti kuin vihaisessa perkeleessä.

On se hyvä, että Mokoma on kotimaisella laulava suomalainen bändi. Tällaisella suorituksella saattaisi muualla maailmassa rikastua. Joutuisivat salskeat muusikot tärviölle, herra paratkoon.