Suomenkielinen pop voi tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Maamme pursuaa persoonallisia artisteja, joista osa on salonkikelpoisempia, osa pistää haisemaan käryävämmin. Bee ei halua meinata vaan mennä.
Bertta ”Bee” Seppälän lauluissa soi soul, mutta vauhdikkaasti. Hänen äänessään on rajua raspia ja herkkyyttä. Välillä tampataan menemään kuin yö ei loppuisi koskaan. Seuraavassa hetkessä toivotaan, ettei edellistä iltaa olisi ollutkaan. Kippis-levyllä virnuillaan ja näytetään keskisormea elämälle, mutta myös hymyillään sille.
Iskee kuitenkin omituinen tunne. Kun Bee laulaa juhlasta ja krapulasta, hurmoksesta ja morkkiksesta sekä itsevarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, en usko häntä ihan täysin. En tiedä, mikä tuntuman aiheuttaa, mutta levyn tarinoiden vyöryessä läpi jää toistuvasti tunne, että samoja sanoja voisi laulaa eri tavalla.
Kippiksen päättyessä huomaan kaipaavani bailaamisen sijaan enemmän vereslihalla olevia tulkintoja. Pysyvää-kappaleen kaltaiset biitit käyvät nopeasti vanhoiksi, ja Been karismaattinen äänikin menee niissä hieman hukkaan. Ilmaa-kappaleen esittelemät syvemmät tulkinnat puolestaan osoittavat, missä Bee on parhaimmillaan.
