Jenny Hval on tehnyt neljäntoista vuoden aikana soolotuotantoaan juuri oikealla tavalla: hänen levynsä ovat olleet toisistaan poikkeavia kokonaisuuksia, joihin on ollut kiinnostavaa kasvaa vierastamisen jälkeen pikkuhiljaa sisään.
Iris Silver Mist jatkaa samaan malliin. Ensimmäisellä kuulemalla jostain alitajunnasta hiipii ajatus: ”En minä tällaista Jenny Hvalia halunnut kuulla.” Olo on lähes pettynyt. Kunnes ei enää olekaan. Hval haastaa kuulijaansa, ja vaikka tämänkin levyn musiikkia voisi luonnehtia taidepopiksi, jopa se tuntuu ahtaalta karsinalta.
Hval ei välitä siitä, kuulostaako hänen taiteensa yhdessä hetkessä valtavirralta ja toisessa taidemusiikilta. Iris Silver Mistin jokaisella kappaleella on oma identiteettinsä. Sillä, onko kyseessä laulaja-lauluntekijämusiikki, akustinen musiikki, elektroninen musiikki tai jokin muu, ei ole levyä kuunnellessa mitään väliä.
Pian kuulija huomaa heittäytyneensä musiikkiin samoin mitoin kuin Hval säveltäessään ja laulaessaan. Kyse on läsnäolosta. Sekä musiikintekijän että kuulijan. Vaikka olen kuunnellut Iris Silver Mistin kymmenkunta kertaa, olen vasta matkan alussa. Haluan ottaa selvää, mihin se johtaa.
