Arvio: Laineen Kasperi tekee musiikkia rakkaudesta lajiin ja löytää itselleen yllättävän vertailukohdan

Dope-albumin tiedotteessa rinnastetaan hauskasti Laineen Kasperin toiminta edesmenneeseen kulttipizzapaikka Mare Chiaroon, jonka ajoittain kaoottinen meininki määrittyy ”arvorationaaliseksi” vastakohtana Mäkkärin ”tavoiterationaalisuudelle”. Kasperi tekee musiikkiaan ”rakkaudesta lajiin”, eikä koe tarpeelliseksi sitä markkinoidakaan.
Suomiräpin kentällä Kasperi on silti pitkän linjan luottopelaaja. Itse tuotettu Dope on jyrkemmästä päästä artistin tuotantoa. Härmä hämärä -biisin rikotuissa biiteissä ja armottomassa painostavuudessa voi kuulla Kasperin muinaisen Kaucas-yhtyeen kaikuja. Ei tämä ihan niin helposti sula kuin Laineen Kasperi & Palava Kaupunki -merkkiteoksen (2015) teksteiltään särmikäs mutta pohjimmiltaan kesäisesti kannatteleva svengi.
Jokaisella hyvällä räppärillä on oma perusäänensä, mikä tarkoittaa flow’n lisäksi maailmankuvaa. Kasperi on perusmoodissaan vähän kuin Edward Munchin huutava hahmo, toimintaympäristömme yleiseen sekavuuteen hajoamassa. Toisaalta paniikkioireisiin sekoittuu kriittisen ulkopuolisen katsetta.
Parhaimmillaan hän on rakentaessaan eeppistä tajunnanvirtaa, tässä esimerkiksi hulvattomalla ja tarpeellisena kevennyksenä toimivalla Opin yhtäkkii tanssii -biisillä.