Helsinkiläistrio Kaleidobolt on leijaillut aiemmilla levyillään astetta kosmisemmissa ja psykedeelisemmissä sfääreissä. Karakuchin lähestymistapa on maanläheisempi ja suoraviivaisempi, nopeammin ytimeen porautuva. Äkkivääriä käännöksiäkin löytyy, ja kun jammailuvaihde lyödään silmään, tykitys on kuin Kingston Wallia steroideilla.
Jo avausraita Tinkerbell kipinöi ja säkenöi siihen malliin, että yhtye on ilmiliekeissä alta aikayksikön. Eikä elohopea laske missään vaiheessa levyn edetessä.
Pörinää, surinaa ja vauhtia piisaa, mutta kuten yhtye itse saatteessa kuvailee, kasvot ovat vihaisen irvistyksen sijaan pikemminkin ilkikurisessa virneessä. Soittamisen riemu välittyy ja kova meno vie mennessään, vaikka järin tarttuvia hittikertsejä tai muita koukkuja ei hirveästi viljellä.
Kokonaisuus on mitoitettu niin, että liekki jaksaa palaa sinisenä viimeiseen raitaan saakka. Lyhyt instrumentaali Ochanomizu Returns pistää paketin nippuun nätisti rauhoittaen ja sykettä laskien.
Karakuchi on maittava annos holtittomasti ryskyvää rokkia. Liveolosuhteissa meno nousee vielä varmasti omiin sfääreihinsä.
