Kun Ellinooran albumi käynnistyy, hän toivottaa kaikki tervetulleiksi lukemaan julkista päiväkirjaansa. Avoimuus onkin ollut Ellinooran tavaramerkki jo kymmenen vuoden ajan. Ja se on sekä ihastuttanut että ärsyttänyt.
Ellinoora on yhtä aikaa artistihahmo ja Anni Ellinoora Leikas -niminen henkilö. Tämä on tarkoittanut, että kirjoittaessaan lauluihinsa osittaista autofiktiota elämänsä suurista tunteista hän on puhunut vilpittömän suoraan omalla äänellään ja omasta itsestään. Se tapa, jolla Ellinoora tarinaansa kertoo, on ihailtavan naiivi, eikä hän ole koskaan peitellyt inhimillistä keskeneräisyyttään.
Kun kuulin Leijonakuningas-singlen ensimmäisen kerran vuonna 2016, sorruin ennakkoluuloihin ja oletuksiin, joihin luulen monen muunkin kapsahtaneen. ”Äh, taas yksi etunimiartisti”, ajattelin. ”Jessus miten korneja Disney-sanoituksia”, tuumasin seuraavaksi. Pidin näyttävästi pukeutunutta, pitkäripsistä Ellinooraa pinnallisena tähdenlentona, enkä kerta kaikkiaan kyennyt näkemään tai kuulemaan asenteeni yli.
Sitten Ellinoora julkaisi Carrie-singlen. Ja Elefantin painon. Ja singlen toisensa perään. Bäng bäng typerä sydän, Sinä 4ever, Dinosauruksii, Meille käy hyvin ja Kaikki tahtoo. Nyt oli jo pakko tajuta, että hänen levynsäkin olivat ihan täysiverisiä albumeita. Rakkaudella tehtyjä kokonaisuuksia, joista paistoi läpi Ellinooran kasvu artistina. Ennen kaikkea ne olivat pullollaan uskomattoman hienoja ja monisävyisiä popkappaleita.
Ellinoora ja säveltäjäkumppaninsa Samuli Sirviö ovat luoneet Ellinoora-soundin, joka ei ole jumissa missään tietyssä popin aikakaudessa. Neljäs albumi osoittaa tämän entistä selvemmin. Näissä lauluissa elää koko popmusiikin historia. Eikä pop edes riitä. Jos Ellinoora tarvitsee sanottavansa sanomiseen rap-pirskahtelua, rockin särmää tai soulin juurevuutta, näitä keinoja käytetään.
Melankolisten laulujen klubin jokaisesta sanoituksesta löytyy jokin opetus. Jonkinlainen oivallus siitä, mitä onni todella on. Se ei ole jotain kokonaisvaltaista, yksinkertaisesti ja ikuisesti jatkuvaa, vaan muuttuu koko ajan elämän edetessä – kunhan sille on valmis avaamaan sydämensä. Kolmekymppinen Ellinoora laulaa viisaasti mutta vilpittömän haavoittuvaisesti. Hän ei sokerikuorruta vertauskuvin, vaan kertoo asioista esimerkillisen suoraan.
Kuunnelkaapa Ahdistuksen aika -kappaletta, jossa Ellinoora laulaa lähes ääni murtuen: ”Kiitos kun olit paikalla… ahdistuksen aikana.” Parissa rivissä ei voisi olla paljon enempää läsnäoloa. Nämä ovat niitä hetkiä Ellinooran ja Sirviön sävellyksissä, kun melodia ja elekieli huokuvat täyttä todellisuutta. Melankolisten laulujen klubi välittää aistillista herkkyyttä, jonka voimalla Ellinoora löytää elämän alhoistakin toivoa.
