Olen kokenut muutaman Nina Kaitarannan akustisen keikan ja kuvitellut hänen levyjensäkin sisältävän akkarimeininkiä. Popisti bluesahtava uutuusalbumi osoitti luulot vääriksi.
Ullakolla on erikoisella tavalla raikas tuulahdus. Erikoisella siksi, että tuuli puhaltaa menneisyydestä. Vaikutteet tulevat ajalta, jolloin bluesia soitettiin bändivetoisesti ja soitto lähti sormista eikä studiokikkailusta. Kaitarannan tapa säveltää luomusti ei olekaan kaukana siitä, mitä Heikki Silvennoinen tai Erja Lyytinen ovat tehneet eri vuosikymmenillä.
Kaitaranta tekstittää novellimaisia tarinoita tai arkisia tuokiokuvia. Simppelin oloiset tekstit muuttuvat laulun myötä eläväisen kerronnallisiksi kappaleiksi. Biisien kontrasteja olisi tosin voinut laajentaa revittelemällä enemmän lauluissa tai fiilistelemällä kitaralla runsaammin.
Jos palataan alkuperäiseen oletukseeni, pientä ironiaa kokemukseen tuo se, että levyn riisutuin ja akustisin kappale Miten kaunista onkaan on sen paras sävellys. Myös Aamu Tammelassa, Kieltäydyn juhlista ja Muutos osuvat jo nyt maaliin. Muutama muu laulu olisi ehkä sittenkin kaivannut pidemmälle vietyä tuotantoa.
