Nina Kaitaranta kutsuu musiikkiaan juurevaksi luomupopiksi, eikä termi ole lainkaan hassumpi. Akustinen, blues-leadien ja Hammondien maustama Minä valitsen tämän on kuin tuulahdus ajalta ennen joka kodin musiikintuotantosoftia. Kun koukkuja ei tule tuotannon puolelta, niiden pitää löytyä sävellyksistä – ja löytyyhän niitä.
Kaitarannalla on kumma taito kuljettaa kappaleita tavanomaisesta jylhään kuin varkain. Esimerkiksi Vene puhkeaa kuin vaivihkaa komeaan kertosäkeeseen, ja tylsähkö Maritakin kasvaa kauniisti kappaleen edetessä. Kunniamaininta kuuluu lumoavalle Pohjantähdelle, jonka c-osan ”eikö mikään riitä?” -fraasi puree yllättävänkin terävästi.
Aina ei kuitenkaan lähde. Ihan tavallisena iltana -kappaleen arkikuvaus ei tavoita arjen alta mitään suurempaa, eikä Siltä se näyttää ole bändi-ilottelustaan huolimatta kappaleena erityisen vahva. Pelkistetty bändi-ilmaisu onkin kaksiteräinen miekka: sen rehtiydessä on viehätysvoimaa, mutta samalla se pakottaa ylikansoitettuun karsinaan. Toivokaamme siis Kaitarannalle levydiiliä, koska jo hieman mittavampi miksausbudjetti voi tehdä paljon. Sillä potentiaalia kyllä löytyy.