Tärkeimmät alta pois: kriitikkopiireissä yleensä parjattu White Lies on tuntuvasti mainettaan parempi bändi.
Suursuosio jäi pitkälti debyytti To Lose My Lifen (2009) tarttuviin post-punk-hitteihin, mutta sen jälkeisillä levyilläänkin brittiyhtye on onnistunut aina vähintään tyydyttävästi. Biisitasolla monesti jopa perhanan hyvin.
Trion nykysävelmissä esikoislevyn jylhäntummista sävyistä on jäljellä enää vähän. Night Light sisältää parin edellisalbumin tapaan radio- ja stadionkelpoa, nyt entistä varttuneempaan makuun istuvaa poprockia, joka kohoaa välillä eeppisiin korkeuksiin mutta ymmärtää palata ihmisen tasolle.
Osa levyn materiaalista aiheuttaa samanlaista hampaiden kiristelyä kuin vaikkapa Coldplay, mutta edes kakun juustoisimmat saksofonimausteiset palat eivät ole se varsinainen ongelma. Vitsaukseksi osoittautuu yksinkertaisesti liian mitätön kappalemateriaali.
”I just wanna win one time / Even though the game is over”, kitaristi-laulaja Harry McVeigh vuodattaa levyn toiseksi viimeisessä biisissä. Kovasti sen voiton hänelle soisi, mutta enpä tiedä, mahtaako tuo lävähtää näillä toimin.
