WHITE LIES: To Lose My Life

Arvio julkaistu Soundissa 2/2009.
Kirjoittanut: MIKKO MERILÄINEN.

Brittien listaykköseksi ampaisseen White Liesin debyytti on eräällä tapaa tyypillistä MySpace-musiikkia. Pari nettisoittimesta löytyvää maistiaista ovat lajissaan mainioita biisejä, mutta koko levyn mitassa käy valitettavan selväksi, että siihenpä se melkein jääkin.

Arvio

WHITE LIES
To Lose My Life
Polydor

Brittien listaykköseksi ampaisseen White Liesin debyytti on eräällä tapaa tyypillistä MySpace-musiikkia. Pari nettisoittimesta löytyvää maistiaista ovat lajissaan mainioita biisejä, mutta koko levyn mitassa käy valitettavan selväksi, että siihenpä se melkein jääkin. Mikstuura on näinä Editorsin ja Interpolin suosion päivinä kovin tuttu: The Unforgettable Firen aikaista U2:ta, Echo And The Bunnymenia ja reilusti New Orderia.

Esikuvista ei tosin ole tarttunut mukaan juuri muuta kuin kuoret. Vaikka estetiikka on synkeää ja dramaattisen tunteellista, tavallaan tämä on aivan yhtä pinnallista ja täsmätuotettua musiikkia kuin Kylie tai Rihanna, tosin ei yhtä laadukkailla biiseillä.

Näiden laulujen tarkoitus on upota siihen herkkätunteiseen nuoreen, joka ei tiedä kumpi on parempaa: rypeä rakkaudentuskissa kotona vai hetkua diskossa. Tämän levyn tahtiin voi tehdä molempia, eikä sen merkitystä ole syytä vähätellä.

Parhaimmillaan kohtalokkaat tekstit ja tulkinta yhdistyvät hienosti hyviin melodioihin ja pumppaavaan rytmiin. E.S.T. ja A Place To Hide ovat lajissaan muotovalioita. Nimibiisi summaa levyn kalmanromantiikan täydellisesti: ”Let’s grow old together and die at the same time.”

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa