White Lies on erittäin taitava tekemään vilpittömiä, dramaattisia, synkeitä, mutta myös ilahduttavia kappaleita. Etenkin se loistaa massiivisiksi paisuvissa kertosäkeissä, joita kannattaa Harry McVeighin läpitunkeva baritoni. Muun muassa nämä tekijät nostivat yhtyeen suosioon To Lose My Life… -debyytin (2009) myötä.
Reippaat neljä vuotta myöhemmin White Lies julkaisee kolmannen pitkäsoittonsa, ja samat valttikortit ovat edelleen käytössä. Yhtye tiedostaa omat vahvuutensa eikä lähde harhailemaan uusille urille vain kokeilunhalusta – hyvä niin – mutta jonkinlaista hyytymistä on havaittavissa.
Ihan kuin kaksi aiempaa albumia olisivat olleet niin uuvuttava urheilusuoritus, että nyt on voimia vain muutamaan spurttiin. Loput vedetään maitohapoilla. Harmillista, sillä myös aliarvostetulla Ritualilla (2011) yhtyeeltä löytyi lihaksia suureen pullisteluun, josta nytkin mielellään nauttisi enemmän kuin muutaman kappaleen kerrallaan. Vaivatta edukseen nousevat There Goes Our Love Again, Be Your Man sekä Tricky To Love.
Albumin sisältö on nivottu suurpiirteisesti yhteen teemalla suurkaupunkiin muuttavasta pariskunnasta ja heidän suhteeseensa vaikuttavista elämänmuutoksen aiheuttamista käänteistä, jotka tuodaan paikoin esiin yllättävänkin reippain mielin. Jos olet White Liesin aiempaa tuotantoa kaihtava ja Joy Divisionin koskemattomuuden nimeen vannova tosikko: ainakaan sinulle täällä ei edelleenkään ole mitään.