WHITE LIES: Ritual

Arvio julkaistu Soundissa 1/2011.
Kirjoittanut: Tero Alanko.

The Velvet Underground, The Stooges ja Joy Division ovat hyviä esimerkkejä yhtyeistä, jotka eivät myyneet aikanaan paljon levyjä, mutta joiden vaikutus myöhempiin bändeihin on ollut valtava. Kaikki kolme ovat saaneet taakakseen lukemattomia surkeita jäljittelijöitä.

Arvio

WHITE LIES
Ritual
Fiction

The Velvet Underground, The Stooges ja Joy Division ovat hyviä esimerkkejä yhtyeistä, jotka eivät myyneet aikanaan paljon levyjä, mutta joiden vaikutus myöhempiin bändeihin on ollut valtava. Kaikki kolme ovat saaneet taakakseen lukemattomia surkeita jäljittelijöitä. White Lies ei ole huonoin postpunkin jäätävää haaskaa ruoskiva bändi, mutta jotain pohjattoman onttoa ja merkityksetöntä lontoolaisessa kolmikossa on.

Kun White Liesin To Lose My Life -debyytti ilmestyi kaksi vuotta sitten, se livahti Britannian listaykköseksi. Se varmastikin merkitsee jotain, mutta musiikin laadun kanssa asialla ei ole juuri mitään tekemistä. Koetin kuitenkin puolustella yhtyeen hittejä tuttavilleni ja väittää, että ne ovat ”ihan kivoja”. Uskoisin, että suurin mahdollinen loukkaus Joy Divisionia kohtaan olisi kutsua sen musiikkia ”ihan kivaksi”. Sen sijaan White Liesin agendaan saattaa jopa kuulua, että heidän musiikkinsa ei häiritse ketään.

Vaikka White Liesin uussynkkä ensilevy olisi ollut kuinka laskelmoitu tahansa, siinä oli jotain vilpitöntä ja innostunutta. Se oli paikoin hyvää poppia. Musiikki ei herättänyt suuria tunteita, mutta ei sitä inhotakaan jaksanut. Alan Moulderin tuottamaa Ritualia kuunnellessa tuntuu välillä samalta kuin kulmahampaita irti revittäessä. Ilman puudutusta.

Periaatteessa White Lies on tehnyt asiat juuri oikein. Ritualin soundi ja sen kertosäkeet ovat isompia kuin ensimmäisellä kierroksella. Syntetisaattorien osuutta äänikuvassa on lisätty. Ehkä studioreferensseinä ovat toimineet myös Duran Duranin ja Tears For Fearsin levyt. Tämän ansiosta White Lies on entistä sopivampi yhtye stadioneille, mutta edelleen vain lämmittelijäksi. Pääesiin­tyjiltä kun vaaditaan edes jonkinmoista karismaa.

Aika usein hyvästä bändistä tulee sellainen olo, että se on keksinyt jotain ihan itse. White Lies sen sijaan seuraa orjallisesti oppikirjaa – jopa kertakaikkisen kammottavaa, näennäismerkityksellistä kansikuvaa myöten. Kokonaisuutena Ritual-levy on erinomainen merkki vääränlaisesta lahjakkuudesta.

Joy Divisionin Closer, Echo & The Bunnymenin Ocean Rain, The Curen Disintegration, Depeche Moden Violator ja jopa Interpolin Antics kuuluvat tyylilajinsa mestariteoksiin. White Lies on luonut niiden tyypillisiä piirteitä hyväkseen käyttämällä hengettömästi pauhaavan approksimaation, hyvän musiikin irvikuvan. En millään pysty suhtautumaan tähän rituaaliin vakavasti.

Lisää luettavaa