Tamperelainen Sapata kiilasi neljän vuoden takaisella No Sun to Embrace -kakkoslevyllään maan lupaavimpien metallibändien joukkoon. Siksikin on perin harmittavaa, että uusi Veins jää yhtyeen upean solistin Saara Šamanen joutsenlauluksi sen kokassa. Mutta nautitaan nyt tästä hetkestä, sillä nautittavaahan siinä on.
Sapatan vahvasti suitsukkeentuoksuinen, perinnedoomin ja naavaisen progen kartoilta sointia hakeva raskas rock on Veinsillä toimivaa kuin mikä. Alle 40-minuuttisesta albumista ei keksi kuin hyvää sanottavaa.
Yleismeininki on vähän sama kuin toveriyhtye Hexvesselin parilla viimeisimmällä black metal -vaikutteisella levyllä: iskua ei haeta minkään sortin liioittelusta, vaan lopulta varsin miedoin säröin soivat kitarat yhdistettynä vaikuttavaan lauluun lyövät kuulijan maahan luomuviljelyn keinoin. Tyylitaju on isollaan – myös sooloissa! – muttei peity jyräykseen. Nyanssia ja dynamiikkaa piisaa.
Kaiken kuorruttaa levyn vaikeasti kuvailtava tunnelma. Siinä on lähtöä ja lopunaikojen tunnustamista. Haikeutta, suruakin. Ennen kaikkea siinä on sitä tärkeintä: kiistämätöntä aitoutta.
On vaikeaa kuvitella, millaisin äänenpainoin bändi tästä jatkaa – mutta hyvä että jatkaa. On näissä muutoksissa onnistuttu ennenkin.
