”Voi olla vaarallista sukeltaa syvälle / Voi olla vaarallista olla sukeltamatta”, runoili Jouni Mömmö Mana Manan riveissä jo yli kolme vuosikymmentä sitten. Tämä viisaus tulee mieleen, kun kuuntelee yhä syvemmälle pimeyden ytimeen kurkottavaa Sapata-yhtyettä.
Jos tamperelaiskokoonpanon ensialbumilla mystisillä teemoilla koristeltu doom rock flirttaili stoner-vaikutteiden ja syntisesti vihjailevan rämistelyn kanssa, on bändin kakkosalbumi toista maata. Soundi on lyijynraskas, eikä rokkiriffittelyä ole luvassa. Albumi kelluu tummasävyisessä hämärässä, jossa ilmiselvästi on jotain uhkaavaa.
Hymytön yhtye ei myöskään ole enää sijoitettavissa hiljalleen sammuvan occult rockin suosion loppujanalle, vaan kvintetti toimittaa asiansa yhä enemmän doom metalin keinoin. Mieleen juolahtaa alan pioneerit aina Candlemassia myöten. Buried In Usin ja I Sang To The Windin jotain toista ulottuvuutta syleilevät sooloilut herättävät henkiin jo alussa välähtäneet Mana Manan maisemat. Seasons Shift Forwardin lohduton jynkky vihjaa, että vuodenaika jota kohti kuljetaan ei ainakaan ole kesä.
No Sun To Embrace ei siis ole kepeä välipala, jonka voi hotkaista pahimpaan nälkään, vaan tuhti ateria, jota pitää sulatella nautittuaan. Albumi on monta kuunteluakin myöhemmin sokkeloisten reittien kartta, jossa ei ole varma mihin lopulta päätyy. Matka on kuitenkin ajatuksia ja tunteita herättävä. Levyn osoittelematon ehdottomuus kouraisee syvältä vielä pitkään kuuntelun jälkeen.
Albumilla käsitellään paljon inhimillisiä tuntemuksia, kuten pelkoa, kipua, tyhjyyttä ja surua, mutta samalla koetaan ymmärrystä siitä ettei mikään ole pysyvää.
Esikoisalbuminne Satanibator ilmestyi neljä vuotta sitten. Teillä on siinä ajassa kokoonpano hieman vaihtunut ja musiikki muuttunut parikin piirua raskaampaan suuntaan. Ovatko tässä ne suurimmat muutokset myös teidän mielestä, laulusolisti Saara Šamane?
– Tässä ajassa olemme selvästi löytäneet oman soundimme. Albumien väliin mahtunut Reflections-ep oli jo askel syvempään ja sen kappaleet alkoivat lähestyä raskaampaa ja määrätietoisempaa suuntaa mihin olemme tulleet nyt. No Sun To Embrace tuntuu luonnolliselta kehitykseltä ja siirtymältä eteenpäin.
Olette itse kuvanneet No Sun To Embrace -albumia kylmäksi ja hypnoottiseksi, mitä se ehdottomasti onkin. Edellisen levyn hetkittäiset rokkaavat sävyt ovat nyt kokonaan poissa. Se tekee levyn kuuntelemisesta enemmän keskittymistä vaativaa. Onko bändillä mielestänne oikeuskin vaatia kuulijalta panostusta tämän ja bändin välisessä suhteessa?
– Meille tärkeintä on tehdä musiikkia mistä itse pidämme. Itse asiassa bändejä ja kuulijoita yhdistää vapaus valita; yhtyeillä on mahdollisuus luoda itseään inspiroivaa musiikkia ja kuulija puolestaan saa valita kuunneltavakseen sen mikä häntä miellyttää tai inspiroi. Jokaisen tulisi tehdä ja kuunnella juuri sitä musiikkia mistä itse pitää. On mahtavaa huomata jos meidän ja kuulijoiden musiikkimaut kohtaavat, mutta se ei ole edellytys musiikin luomiselle. Kaikki levyt eivät myöskään välttämättä istu jokaiseen hetkeen tai elämäntilanteeseen – toiset albumit saattavat vaatia aikaa aueta. Se mikä toimii yhteen, ei toimi taas toiseen.
Onko uuden albumin tekstimaailmassa jotakin konseptuaalista? Olette maininneet yhteyden menneisyyteen ja luontoon, mutta myös hyvinkin synkät lähtökohdat pimeästä ja menetyksestä. Voiko näitä teemoja avata?
– Sanoitukset syntyvät meillä aina sävellyksiin kiinni ja niiden tarkoitus on pukea melodiat sanoiksi. Tämän albumin tekstejä yhdistää se, että ne on kirjoitettu vuoden pimeimpään aikaan tietyssä elämänvaiheessa. Niiden tärkein ydin on kuitenkin aina vahvistaa sävellysten herättämiä ajatuksia. Usein kokonaisteema aukeaa kunnolla tekijöillekin vasta sitten kun tekoprosessi on valmis ja siitä on päässyt irtautumaan.
– Albumilla käsitellään paljon inhimillisiä tuntemuksia, kuten pelkoa, kipua, tyhjyyttä ja surua, mutta samalla koetaan ymmärrystä siitä ettei mikään ole pysyvää. Pysymättömyys on pelottava osa elämää ja albumilla tarkastellaan sitä luonnon, inhimillisten kokemusten sekä maailmankaikkeuden jatkuvuuden avulla.
Teksti: Antti Luukkanen