Modernin melodisen metallin, popin ja diskon ristiaallokossa luoviva Memoremains on omakustannebändiksi kivassa myötätuulessa. Hyvä juttu, mutta niin pikkunäppärä kuin yhtyeen kolmas albumi onkin, se paljastaa armotta, miksi levylafkojen ovet eivät ole auenneet.
Seinäjokelaisbändillä on hienoja sävelmiä, mutta niiden esillepano jättää toivottavaa – ellei aavistuksen ujo soundi sitten ole se, mihin yhtye pyrkiikin.
Etenkin raskaan musiikin kyseessä ollen harvinaisen dominoiva syntsa hämmentää. Sen kuplivasta soundipaletista tulee mieleen pikemminkin lakoninen ebm-naksutus kuin menevä diskohevi. Kitarat on alistettu rytmistatisteiksi, ja laulu kaipaisi sekä mahtia että pontta. Bändillä on varmasti eväitä parempaankin.
Saattaisi olla fiksu uraliike ottaa puikkoihin ulkopuolinen tuottaja. Sellainen voisi tuoda mainioiden melodioiden ulospanoon sopivasti suuruudenhulluutta sekä dynamiikan, joka nostaisi hienot kertsit sfääreihin. Samalla herkistä osuuksistaan jo nyt hienosti suoriutuva laulaja saisi kenties sellaisen virtapiikin, että diskohevi hyökkäisi jalan alle.
Nyt homma jää hyvistä aineksista huolimatta vähän piippuun. Ei kai sitä ny pohojalaaset himmailemaan käy?
