Voiko artisti tai bändi palata johonkin aiempaan pisteeseen urallaan ilman, että ilmoille leviää menetetyn pelin käry? Inventaario aiemmasta taiteellisesta elämästä voi tarkoittaa ideoiden loppumista tai ihan järkevää omien vahvuuksien punnitsemista. Justin Vernonin valistuneena diktatuurina toimiva Bon Iver kuulostaa kuuden vuoden tauon jälkeen albumimitassa jälkimmäisen prosessin läpikäyneeltä yhtyeeltä.
”Missä olemme oikeasti hyviä?” on kelpo kysymys.
Bon Iverin ja Justin Vernonin nykyvisiossa vaikuttavinta on hieman yllättäen musiikista syntyvä pidempi dramaturginen kaari. Laulut ovat sinällään jykevää tekoa, mutta oikein kasaan sommiteltuna ne ovat vielä paljon enemmän kuin yksittäisinä raitoina. Sable, Fable on siis albumikokonaisuus sanan klassisessa merkityksessä. Näin siitäkin huolimatta, että paketti on kasattu kahdesta erillisestä osasta. Viime vuonna ep-muodossa julkaistu Sable avaa levyn. Esipuhetta seuraavat seitsemän laulua ovat itse romaani, ja loppusoitto Au Revoir on epilogi.
Albumin alkukolmannes on varsin folk. Pitkälti akustinen ja hyvin harkiten kasvava materiaali vie ajatukset väkisin myyttisen statuksen saavuttaneen For Emma, Forever Ago -esikoisen suuntaan. Ilmassa leijailee myös alan klassikoiden haamuja. Minimalistisena balladina alkava, mutta hurmokselliseksi gospeljazziksi taipuva Awards Season voisi olla kovakuntoisen Van Morrisonin käsialaa. Viittaus vanhaan ei ole pöllömpi idea johdannoksi.
Albumin tunnelma tiivistyy saumattomaksi, kun musiikin sekaan ui soulmaisia sävyjä ja sähköä. Ilmassa on pidäteltyä kiihkoa, ja vähitellen rytminen energiataso nousee. Taitekohtana toimii ihanasti kaiuttimista valuva Short Story, jossa Vernon lyö todellisen valttikorttinsa pöytään kunnolla. Pulputtavien syntikoiden seassa soiva falsetti on nykypopin hienoimpia ääniä. Jos ääntäsi matkitaan ja parodioidaan, olet artistina todella pitkällä.
Justin Vernonin sielukkuus ei ole menneiden tyylien larppaavaa toisintamista. Hänen äänessään on paitsi voimaa myös rikkinäisyyttä ja haavoittuvuutta. Justinin soul syntyy sisältä, ei muodon kautta pinnalta. Everything Is Peaceful Love -kappaleen hikisesti hiipivä rytmi ja sen yllä leijaileva harmoniakudos hipovat täydellisyyttä. Tätä on ensiluokkainen sinisilmäsoul vuosimallia 2025!
Siellä täällä esiin putkahtelee aikamme poppia leimaavaa tarkkaavaisuushäiriöisyyttä eli suht mielivaltaisen oloista hälyääntelyä. Paikoin outoileva elektroniikka toimii ja torjuu mielikuvat retroilusta. Toisinaan modernia mallaava synteettinen ynähtely ja tuotantosilppu on ärsyttävää.
Megaläskillä biitillä lupaavasti alkava Walk Home menettää momentuminsa, kun jo aikaa sitten viheliäiseksi kliseeksi muodostunut pikkuoravalaulu kajahtaa kehiin. Hiphop-tuottajien kehittämä chipmunk soul on rikastuttanut popin äänimaisemaa 1990-luvulta alkaen. Eikö turhanpäiväinen nappuloiden vääntely jo riittäisi, kun musiikin raaka-aineet ovat näin laadukkaita ilmankin?
