Levyarvio: Bon Iverin uusinkaan albumi ei ole turhan helppo – Onko i, i Justin Vernonin käsitys 2010-luvun soulista?

Bon Iver
i, i
Jagjaguwar

”Käännetäänkö kielestä zulu kielelle suomi”, kysyy puhelimeni nähdessään i,i:n kappalelistan. Tarjous houkuttelee. En ole nimittäin vieläkään onnistunut löytämään pitävää tulkintakehystä kaikille niille emootiofragmenteille, joiksi Justin Vernon pilkkoi ilmaisunsa kolme vuotta sitten ilmestyneellä 22, A Millionilla. Eikä uutukainen lupaa olla sen helpompi.

Onneksi i,i:n jäljille pääsee lopulta ilman harhautunutta tekoälyäkin. Laajan osallistujakaartin kasaama kokonaiskuva on edelleen tavoitehakuisesti rikki, mutta levyltä löytyy myös paljon tuttua. Paikoin vuolaaksi yltyvä orkestraatio ja äänikuvan aaltoileva orgaanisuus määrittyvät suuntaviivoiksi, jotka kantavat jatkumottomien melodiamaneerien yli. Niin selvästi kuin i,i hyödyntääkin 22, A Millionin kokemuksia, on se yhtä lailla kakkosalbumi Bon Iver, Bon Iverin (2011) myöntyväinen jatko-osa.

Mielekkäimmin albumi kontekstualisoituu, kun sitä ajattelee Vernonin yrityksenä tehdä 2010-lukulainen soul-levy. Pintatasolla pyrkimys tarkoittaa Princen kautta sylttytehtaalle kulkeutuvia fraseerauksia, mutta syvemmin viesti välittyy Vernonin tavasta laulaa rivejään kuin itsensä kanssa väitellen. Vaikka tulkinta saavuttaa harvoin vapauttavan korkeuden, löytyy siitä samastuttava juonne. Turhamaisimmillaankin i,i muistuttaa, kuinka kipeää sielun repeytyminen voi tehdä.