Kaipaava ihminen on hauras. Kun olemisen perusyksiköksi muodostuu jokin joskus ollut, nykyhetkestä katoavat kiinnekohdat. Elämä ajautuu välitilaan, jossa niin merkitykset kuin identiteetitkin rakentuvat menetyksen kautta.
Mihin siis edetä, jos viitat osoittavat taaksepäin?
Kysymys askarruttaa Teini-päätä. Kuusikon uutukainen on täynnä tyhjäkäynnille juuttunutta yksinäisyyttä ja rakkauden infektoimia muistoja. Siellä täällä karehtivaa onneakin reunustaa tietoisuus siitä, että käsillä oleva tuokio voi olla jotakin, jonka ajatteleminen sattuu aikanaan.
Yhtye ei kuitenkaan ylianalysoi saati trivialisoi kaipausta. Pikemminkin se pitäytyy perusmuotoisissa huomioissa, joiden suoruus riittää sisällöksi itsessään. Havainnointi kuulostaa spontaanilta, mutta nasevat tiivistykset osoittavat sanojen olevan harkittuja. Niistä sukeutuu tarkkasyinen intertekstuaalinen ja lempeän itseironinen kokemusvyyhti, jonka piirteet aukeavat jokaiselle suhteiden runnomalle ja parantamalle:
”Pitäskö mun huolestuu, jos mun ikivanha Elliott Smith -obsessio onkin tulossa takas?”
”Valvon koko yön ja aattelin olla kerran elämässä vihainen.”
”Kun rauhassa vain odottaa, niin tuuli vaihtaa lopulta suuntaa.”
Tavallaan lauseissa kiteytyy kaikki olennainen. Tekstit ovat kuitenkin vasta alkupiste. Ne antavat musiikille suunnan mutta saavat liekkinsä soitosta, jonka siivellä yksityinen muuttuu yhteiseksi.
Vaikka Teini-pään indierock karttaa tarpeettomia krumeluureja, kertoman ja esitysten yhteisvaikutus muotoutuu monisyiseksi. Kappaleet syttyvät yllättäen tai paljastavat ytimensä pikkuhiljaa, ja avosieluiset tulkinnat lataavat melodioihin painon, joka tuntuu rintakehässä.
Tarttumapintaa lavennetaan kappaleiden keskinäisellä dynamiikalla. Uusi vuosi on täynnä taukopaikkoja, harkittuja soitinnuksia ja tyylillisiä avauksia. Ne sekä rikastavat yleisilmettä että muistuttavat Teini-pään tarjonneen alusta asti paljon muutakin kuin ”nössöpunkiksi” luonnehtimaansa kohkausta. Singlepoiminta Kynsinauhat esimerkiksi sykähdyttää dramaattisella tunnelmankäsittelyllään, hidasiskuinen Aaveet nostaa ilmaan shoegazing-utua ja Valssi #1 keinuu lumoavana voimaballadina.
Mikä hienointa, avartuneen perspektiivin herkistäminä myös monet totutummin tikkaavat kappaleet (Enkelten kaupungissa, Meduusa, Kerran elämässä) kapuavat yhtyeen parhaiden esitysten joukkoon.
Uusi vuosi jalostaa mieluummin vanhaa kuin etsii jotakin täysin uutta. Silti se rönsyää kehystensä yli. Samalla kun yhtye tarkastelee maailmaa henkilökohtaisista kokemuksista käsin, lauluista luonnostuu hienosyinen kuva kokonaisesta elämänpiiristä ympäristöineen, kulttuuriviitteineen ja arvoineen. Kroonisen kaipauksen keskeltä seuloutuu esille ohikiitävän arjen paikkoja, jotka antavat konkreettiset hahmot sekä kertojille että laulujen kohteille:
”Ja mä kirjoitin vain sata biisii, jotka kertoo kaikki susta. Mitäköhän se kertoo musta?”
Lopulta albumin luotaamasta välitilasta kasvaa omanlaisensa taitepiste, johon on helppo kompastua, mutta joka näyttäytyy erottamattomana osana ihmisyyttä. Se on etsimisen ja löytämisen, takaumien ja unohdusten sävyttämä autuas epäyhtälö, josta selviää vain toiseen luottamalla.
Ja muutamalla oikeaan paikkaan lyödyllä voimasoinnulla.
