Levyarvio: Muutakin kuin hetken hurmiota – Teini-Pään epätodellisen rikas debyytti valaa uskoa elämään

Teini-Pää
Maailma kyllä odottaa
Soit Se Silti

Anna mulle vielä hetki aikaa aikuistua.
Yksi lause kiteyttää kaiken. Teini-Pään punk-popissa soivat elinvoimainen nuoruus ja hetken hurmio. Kitarat etsivät iskulinjoja, rytmit nojaavat eteenpäin, ja lauluraidoista huokuu kokemuksenjano. Mutta vaikka debytantin ote on pirteä, reunustavat ilmaisua myös haikeus ja hyväksytyksi tulemisen tarve. ”Ote lipsuu luottokortista ja susta”, yhtye myöntää syyllisyydentuntoisesti.
Sivumaut ovat olennaisia. Teini-Päällä olisi edellytyksiä valloittaa silkalla suoraviivaisuudellaan, mutta se tyytyy perustasoon vain harvoin. Mieluummin viisikko syventää laulujaan iskelmällisellä melankolialla, altavastaajaromantiikalla ja teeskentelemättömillä tulkinnoillaan. Viimeisen silauksen antaa kaihomielisten melodioiden alla kytevä tekemisen palo, joka nuolee kerronnan perspektiivit kerta toisensa jälkeen puhtaiksi.
Kaikki tämä vaikuttaa vaistomaiselta. Yhtye ikään kuin solahtaa laulujensa ytimiin ja välittää niistä löytyvät sävyt sellaisinaan. Kun kappaleiden tunnelmat vielä risteytyvät toisiinsa saumatta, soi albumi lähes epätodellisen rikkaana. Se on avomielisen riemun ja helläotteisen apeuden virtaa, joka puree, naurattaa, koskettaa ja valaa uskoa elämään.
Ja saa maailman odottamaan lisää.

Meitä ei kauheasti kiinnosta perfektionismi ja kliinisyys musiikissa, ja se saa myös välittyä.

Teini-Pää vastasi Soundin kysymyksiin kollektiivisesti sähköpostilla. Onnittelut levystä! Tuliko siitä sellainen kuin halusitte?
– Kiitos paljon! Levystä tuli ehdottomasti sellainen, mitä oltaisiin visioitu jos olisi ollut joku tarkka visio! Luotimme siihen, miltä biisit tuntuivat ja millaista musaa haluamme kuunnella. Soundien osalta olemme aina tienneet, miltä bändin pitäisi kuulostaa. Meitä ei kauheasti kiinnosta perfektionismi ja kliinisyys musiikissa, ja se saa myös välittyä.
– Levy syntyi vähän kuin itsestään talven 2020–2021 aikana. Tuntui kuin biisit olisivat olleet valmiina jossakin, ja ne piti vain puskea ulos. Vietettiin todella paljon aikaa bändin kesken, kirjoitettiin itseksemme ja yhdessä, sovitettiin kodeissa ja treeniksellä. Sitten keväällä tehtiin kaksi viikkoa töitä Lauri Elorannan studiolla Helsingissä. Väännettiin ja käännettiin, syötiin Oreo-keksejä ja juotiin kahvia… Nyt levy on ulkona ja ollaan siitä tosi ylpeitä!

Pienjulkaisujanne on kehuttu vuolaasti ja ympärillänne tuntuu muutenkin olevan kihinää. Tuliko tästä paineita?
– Onhan se epävarmuuden hetkinä siistiä fiilistellä, että ollaan muidenkin mielestä onnistuttu tekemään omaehtoista ja hyvää musaa. Meille musiikki on lähtökohtaisesti yhteistä ja jaettavaa. Ja meidän fanit on tunnetusti parhaita tyyppejä! Mutta ei se ole kyllä asettanut paineita.
– Lopulta kuitenkin ajatellaan, että tärkeintä on löytää se luotto omaan tekemiseen nimenomaan itsestään. Uskotaan itseemme, toisiimme ja Teini-Päähän!

Musiikkinne on kaikessa raikkaudessaan myös melankolista. Mistä tummemmat sävyt kumpuavat?
– Olemme pohjimmiltamme melankoliaan taipuvaisia ja pohdiskelevia tyyppejä… Sellaisia, jotka ottavat maailman tuskat helposti harteilleen, hah. Musiikin tekeminen on tärkeä tapa käsitellä ja jakaa sitä kokemusta. Meille on tärkeää ilmaista esimerkiksi epävarmuutta ja sitä, että on tosi jees olla keskeneräinen ja epätäydellinen. Toivottavasti kuuntelijat löytävät siitä kosketuspintaa ja lohtua.
– Jos on yhtään kiinnittänyt asiaan huomiota, niin tietää kyllä, ettemme elä kovin reilussa maailmassa. Selvitäkseen on pakko opetella käsittelemään sen aiheuttamaa surua, mutta myös nauttimaan hyvistä asioista. Näitä me koetetaan tasapainotella kaihoisuuden ja ilon kautta!

Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/22.
Teksti: Hannu Linkola