Harva asia on americanassa herkempi kuin perinteen ja nykyisyyden välinen suhde. Tyylilajin viehätys perustuu pitkien aikalinjojen hallintaan, mutta vakiintuneimmankin muotokielen on pystyttävä resonoimaan juuri tässä hetkessä, osana henkilökohtaisten ja jaettujen merkitysten polttopisteessä syntyvää esittäjyyttä.
Esikoislevyllään Bonny Light Horseman vastasi haasteeseen modernisoimalla vanhoja standardeja ajantasaiseksi indie-folkiksi. Rolling Golden Holylla se sijoittaa samaan ilmavaan äänimaailmaan 11 omaa kappalettaan. Haastetta on siis tuplaten: kantovoimaa pitäisi löytyä sovitusten lisäksi sävellyksiltä. Yhtyeen antaumuksellinen ote vie jälleen pitkälle. Parhaimmillaan kolmikko säteilee satojen aurinkojen voimalla ja huokuu nautinnollista kaipausta. Yltäkylläisyydessä on kuitenkin riskinsä. Kun kaikki on aseteltu viimeisen päälle ja hieman ylikin, syntyy vuolaan soiton ja totunnaisempien melodioiden välille epäsuhta, jota edes Anaïs Mitchellin ja Eric D. Johnsonin upeat tulkinnat eivät kuro umpeen. Hurmoksellisten sävelaarteiden katveessa on turhan monia suorittamiselta kuulostavia ratkaisuja.
Kaikessa taidokkuudessaankin Rolling Golden Holy jää lopulta hieman ulkokohtaiseksi. Tuntuu kuin yhtye rakastaisi laulujaan liikaa antaakseen niiden liikkua vapaasti.
