DANZIG: 777 – I Luciferi

Spekulaatiotahan tämä on, mutta jos 777 – I Luciferin olisi nauhoittanut neljä ensimmäistä levyä synnyttänyt kokoonpano yhdessä alkuaikojensa luottotuottajan Rick Rubinin kanssa ja Glenn Danzig olisi malttanut jättää teollisuusmetalliset harha-askeleet ottamatta – poikkeuksena Nine Inch Nailsin, Danzigin ja White Zombien parhaat puolet yhdistävä Sacrifice – ei bändin urakäyrä olisi varmastikaan kääntynyt laskuun. Kun yhtye nyt palaa tutun ja turvallisen tummanpuhuvan, bluesvaikutteisen hard rockin pariin, puhutaan vanhan lämmittelystä.

Ironisesti pastissi Marilyn Mansonin The Beautiful Peoplesta letkeänä shufflena vedetyn Kiss The Skullin muodossa on kuitenkin yksi levyn eittämättömistä huippuhetkistä, muodostaen varman hitin metalliklubien tanssilattioille. Levyn erinomainen nimikappale I Luciferi voisi puolestaan olla edellisen albumin rokkaavampaa materiaalia. Muuten palataan vanhempiin tunnelmiin: levyn avausraita Black Mass tylyttää asenteella, kun taas sitä seuraava videobiisi Wicked Pussycat keinuu viettelevästi. Liberskullin kailotettu kertosäe voisi puolestaan olla Danzigin esiasteen Samhainin tuotantoa.

Periaatteessa 777:n materiaalissa ei ole mitään vikaa, mutta kokonaisuutta leimaa eräänlainen halpatuotantomaisuus, joka pahimmillaan heijastuu pateettisessa kansivihossa. 777 – I Luciferillä Glenn Danzigin ympärillä leijunut mystinen sekä pelottavakin aura on muisto vain ja tilalle olemme saaneet vanhenevan rokkarin yrittämässä vaikuttaa uhkaavalta. Jos tämä on itseironiaa ja yritys olla maanläheisempi, se ei selvästikään pue miestä. Asiaa ei paranna se, että Glennin ääni on selvästi rapissut vuosien saatossa. Enää ei siis voida puhua Evil Elviksestä vaan pikemminkin flunssaisesta Jim Morrisonista.