DANZIG: 6:66 Satan´s Child

Järkyttävästi epäonnistuneesta viitoslevystä jaloilleen päästyään Danzig on jälleen oma pahankurinen itsensä. Uutuudenviehätystäkin tosin haetaan, sillä Blackacidevilin jäljiltä muutama biisi liehittelee teollista soundia ja yksinkertaisen hittihakuisesti soineeseen neloseen verrattuna musiikki on nyt täydempää. Ja, ehkäpä nimensä mukaisesti, vaikeampi pala nieltäväksi.
Kuutonen on edeltäjiään ilkeämpi siinä mielessä, että henkeä haukkomaan pannut mahtipontisuus on tällä levyllä vaihtunut pienimuotoisempaan pullisteluun. Ennen itseään musiikillisen Jumalan saappaisiin asetellut Danzig on nyt omia tiluksiaan vartioiva pikkudemoni. Glennin ääni on ahtaamman kuuloinen, kaikkivoipaisuutta on karsittu kolkomman ilmaisun tieltä. Näistä seikoista johtuen Satan's Child, vaikka hyvä levy onkin, kuulostaa väsyneeltä.
Kuutonen etenee hyvin, mutta ei jätä samanlaisia syvyyspommeja tietoisuuteen kuin esimerkiksi kolmonen ja nelonen. Paluu on tervetullut, mutta ei mestarillinen. Väkisin tulee mieleen, että Danzig on kunnianpäivänsä jo nähnyt.