Kaikelle on selityksensä, väitetään. Se tosiasia, että Eaglesin Greatest Hits 1971-1975 kuuluu Yhdysvaltojen kautta aikojen myydyimpien levyjen joukkoon, johtuu ainakin osittain siitä, että alkuvuosinaan yhtye oli raikkaan innovatiivinen ja käytännössä yhtä kuin käsite countryrock. Kaikki ei muuttunut yhdessä yössä, mutta kun megasuosittu Hotel California ilmestyi vuonna 1976, country-tausta oli kuin poispyyhkäisty ja tilalle tuli väsyttävä viihteellisyys.
Tuskin kukaan odottaa Eaglesilta ihmeitä nyt, kun omaan yltäkylläisyyteensä hajonnut yhtye on palannut aikaa sitten yhteen, helvetti on jäätynyt ja takana on viihdelinjoille nojautuvien, huippukalliiden live-esiintymisten sarja. Eagles vuosimallia 2007 tarjoaakin enimmäkseen sulavan tarttuvaa hymistelyä, kuten basisti Timothy B. Schmitin laulama Do Something. ”Vanhaa” Eaglesia haluaville on mukaan pestattu tuttu lauluntekijä John David Souther, jonka How Long rullaa eteenpäin kepeästi. Päälauluntekijäpari Don Henley ja Glenn Frey on saanut kahdestaan kasaan vain neljä laulua, joita paremmin potkii eteenpäin Henleyn Steuart Smithin kanssa tekemä Business As Usual. Liekö laulun nimeen kätkeytyvää ironiaa huomattu?
Suurin ällistyksen aihe on kuitenkin se, että kitaristi Joe Walsh, jolla on poikkeavaa särmää myös äänessä, on vaiettu lähes kuoliaaksi. Walshin ainoa anti ylipitkälle levylle on Southerin kanssa kirjoitettu Last Good Time In Town, jonka kepeä funkkaus on levyllä kuin raikas tuulahdus. Pitkä biisi ei ole Walshin parhaita saavutuksia edes Eaglesin riveissä, mutta se kertoo osaltaan, paljonko hänen panostaan olisi kaivattu yllätyksettömällä albumilla.
Toivottavasti tulevan kiertueen tuloista edes osa menee ekologisiin ja sodanvastaisiin tarkoituksiin, jotka tuntuvat olevan yhtyeelle tärkeitä. Nostalgia saattaa haista markkinointikäsitteenä, mutta on myönnettävä, että joidenkin artistien parhaat levyt on jo tehty.