FRED NEIL: Tear Down The Walls

FRED NEIL
Tear Down The Walls
Elektra

Jac Holzmanin vuonna 1951 perustama riippumaton Elektra oli 1960-luvulla Yhdysvaltain kiistatta merkittävimpiä levy-yhtiöitä. Holzman oli aloittanut julkaisemalla amerikkalaista folkia, mutta Beatlesin aloittaman britti-invaasion innostamana siirtynyt etsimään sähköisiä artisteja. 1960-luvun puolesta välistä eteenpäin Elektran julkaisut kartoittavat selvästi siirtymävaiheen folkista folkrockiin ja psykedeliaan.
Vuonna 1965 Elektra julkaisi mm. Paul Butterfield Blues Bandin sähköistä bluesia, Judy Collinsin, Tom Rushin ja Phil Ochsin karismaattista folkia, The Dillardsin bluegrassia ja Ensamble Of Bulgarian Republicin bulgarialaista perinnemusiikkia. Vuotta myöhemmin Elektra julkaisi ensimmäiset levyt Tim Buckleylta, Incredible String Bandilta ja Lovelta, ottaen näin harppauksen orastavan psykedelian suuntaan. Seuraavat kolme vuotta olivatkin folkrockin ja psykedeelisen rockin menestysaikaa. Jos Holzman oli muutamaa vuotta aikaisemmin epäröinyt Byrdsin suhteen (Elektra julkaisi yhtyeen ensimmäisen, The Beefeaters-nimellä julkaistun singlen), hän ei epäröinyt julkaista Doorsia, josta tuli levy-yhtiön kiistatta menestynein yhtye. Esimerkiksi The Incredible String Band, Love, Holy Modal Rounders ja Tim Buckley taas veivät folkrockin outoihin ja kauniisiin suuntiin, joka oli mahdollista vain 1960-luvun loppupuolella.
Vielä ennen kuin Elektra myytiin Warnerille vuonna 1970 ja sen innovatiivinen hehku sammui, Holzman ehti tehdä historiaa julkaisemalla kaksi levyä, joita ilman rock voisi olla kovin erilaista. MC 5:n Kick Out The Jams ja Stoogesin The Stooges olivat Elektran viimeinen radikaali henkäys.
Elektran 50-vuotisjuhlan kunniaksi Warner julkaisee tänä vuonna Elektran (suhteessa) vähemmän tunnettuja klassikkolevyjä tuplapaketteina, kaksi alkuperäistä lp-levyä samalla tai poikkeuksellisesti kahdella cd:llä. Sarjaan kuuluvia artisteja ovat Tim Buckley, The Dillards, Fred Neil, Tom Paxton, David Blue, Judy Collins, Phil Ochs, The Butterfield Blues Band, Judy Henske ja Tom Rush.
Fred Neil teki Elektralle kaksi folklevyä ennen siirtymistään Capitolille, jolle hän teki klassikkolevynsä Everybody´s Talking. Vaikka Capitolille tehdyt kappaleet, erityisesti upeat Dolphins ja Everybody´s Talking, ovat kunnianhimoisempia ja popin historiassa merkittävämpiä, on alkupään levyissä oma viehätyksensä. Erityisesti jälkimmäinen, Bleecker & MacDougal, onnistuu tavoittamaan jotain sekä New Yorkin Greenwich Villagen kahviloiden folkscenestä (ainakin nimeltään, joka tulee risteyksestä Villagessa) että Neilin omasta yksinäisestä karismasta.
Levyllä Neiliä säestävät John Sebastian ja Felix Pappalardi, jotka molemmat olivat vielä 1964 Elektran luotettuja studiomuusikkoja. Levyllä ei ole rumpalia ja se on osittain sähköinen. Sen kappaleet ovat pitkälle bluespohjaisia, ja siinä on jo kuultavissa Neilille tyypillinen fatalismi. Levy julkaistiin uudestaan vuonna 1970 nimellä Little Bit Of Rain, Midnight Cowboy -elokuvan ja Harry Nilssonin Everybody´s Talking -version suosion sivittämänä. Neil itse siirtyi samoihin aikoihin pois musiikkikuvioista työskennelläkseen loppuelämänsä delfiinien parissa Floridassa. Häneltä julkaistiin vuonna vielä 1971 livelevy The Other Side Of This Life, jolta löytyy ainakin yksi todellinen helmi, Neilin ja Gram Parsonsin duetto You Don´t Miss Your Water.
Neil löydettiin kuolleena kotoaan Floridan Keysistä heinäkuun kahdeksantena tänä vuonna. Syöpää sairastanut Neil oli kuollessaan 64-vuotias.
Tim Buckley on noussut singer-songwriter-genressä eräänlaiseksi haavoittuvaisuuden symboliksi. Hänen koskettava, surumielinen laulunsa, usean oktaavin äänialansa ja kärsivä olemuksensa ovat edelleen ainutlaatuisia verrattuna muihin 60- ja 70-lukujen folktrubaduureihin. Buckley on silmäänpistävä poikkeus 60-luvun New Yorkin folkkuppiloiden "Timien ja Tomien", Rosen, Hardinin, Rushin ja Rappin joukossa.
Hänen debyyttilevynsä vuodelta 1966 on virstanpylväs folkrockissa. Se on Buckleyn suoraviivaisin levy, mutta se vie singer-songwriter-pohjaisen folkrockin pois juurevan amerikkalaisesta perinteestä, kohti soulia ja psykedeliaa. Levyn viehätys on etupäässä 19-vuotiaan Buckleyn herkkyydessä. Hänen seuraava levynsä Goodbye And Hello jatkaa samantyyppisen, barokkisen folkrockin parissa, mutta herkkyyden on korvannut komea orkestrointi. Tunteellinen laulu, psykedeeliset sointukulut ja voimakas melankolia ovat yhtä läsnä kuin debyytillä, eikä Buckley ole vielä siirtynyt selvästi jazzin tai funkin suuntaan kuten myöhemmillä levyillään.
Paikoin massiivinen tuotanto tekee levystä kuitenkin yhden rivakammista Buckleyn levyistä – esimerkiksi huumeidenkäyttäjistä kertova Pleasant Street ja kvasibarokkinen Knight-Errant ovat jopa hyväntuulisia.