”Jag vill göra mitt bästa / men vad är mitt bästa”, kysyy Thomas Öberg Många bollar i eldenillä. Kappaleen sisällä kysymys on provokatiivinen. Koko levyyn suhteutuessaan se saa kuitenkin toisen merkityksen. Onko Bob hund oikeasti epävarma itsestään?
Kyse ei ole siitä, että 0–100 kuulostaisi eksyneeltä. Pikemminkin ongelmana on yhtyeen pyrkimys välttää eksymistä kaikin tavoin. Siinä missä Bob hundin 2010-luku on toistaiseksi ollut johdonmukaisuutta välttelevä seikkailu oivalluksineen ja huteineen, ei uutukainen hukkaa tasapainoaan kertaakaan. Levy on alusta loppuun luotettava ja kerralla omaksuttava.
Bob hundin tapauksessa tällaisesta jää ristiriitainen olo.
Kaikki on periaatteessa kohdillaan: poukkoilevat rytmipohjat, käänteismerkitykselliset iskulauseet ja hilpeät väliketeemat. Jännite jää kuitenkin vajaaksi, vaikka yhtye on sähköistänyt tunnelmaa soittamalla osan materiaalista yleisön edessä. Vuorovaikutteisuus kuuluu levyllä satunnaisena intensiivisyytenä, mutta sytykkeeksi siitä ei ole.
Antoisimmillaan 0–100 on laskiessaan suojaustaan ja antautuessaan melodisen mietteliääksi. Siksi pakkomielteinen hyväksynnän hakeminen tuntuu kummalliselta. Herkkupalan Bob hund ansaitsee toki näilläkin tempuillaan, mutta mieluummin sen näkisi näykkivän ruokkivaa kättä.
