BOB HUND: Stenåldern kan börja

Ruotsissa uuden bob hund -levyn ilmestyminen on aina tapaus, joka noteerataan valtamedioita myöten. Tällä kertaa myös maan albumilistan kärkipaikan kera. Merkillisen omintakeisella draivilla musiikkia tekevään yhtyeeseen liittyy jotain hurmoksellista ja selittämätöntä vetovoimaa. Stenåldern kan börja on varmasti vuoden paras listaykkönen kautta maapallon, vaikkei bändin omalla asteikolla aivan sinne asti yletäkään. Tältä porukalta kun olisi voinut odottaa jotain vieläkin kierompaa ja vaikeammin pureskeltavaa, mutta hyvä näinkin. Käsissä on mutkattoman hieno levy, joka näennäisestä helppoudestaan huolimatta osoittautuu takuuvarmasti yhdeksi vuoden kestävimmistä julkaisuista. Luotto yhtyeen kuninkaalliseen erehtymättömyyteen jatkuu vahvana.
Kohta kymmenvuotias bob hund on saavuttanut täysin omia polkujaan tallaten aseman, josta minun kaltaiseni kitaroitaan virittelevät räkänokat voivat vain haaveilla. Levyt myyvät kotimaassa kuin leipää, mutta tinkimätön maine ja kunnioitus sen kuin kasvaa. Kultti-statusta bändi nauttii tuntuu nauttivan kaikkialla siellä missä avoimella mielellä liikkuvia friikkejäkin vaeltaa. Bobhundismi kun on niin pirun tarttuvaa että sitä sairastaa jo aivan mielellään.
Ei-tyypillisen intron kautta käynnistyvä Stenåldern kan börja lyö reippailla kierroksilla kuulijaa hetimiten kohti palleaa. Dansa efter min pipa on klassisen päätön bob hund -ralli vailla jarrujen häiritsevää vaikutusta, eivätkä esim. Papperstrumpetten tai Ner på jorden ole liiallisella aivoriihellä pilattuja. Anarkistisen hurlumhej-asenteen lisäksi bändillä lienee oikeasti hauskaa rokkia renkuttaessaan, sillä jotenkin tässä haiskahtaa sellainen meininki, että ehkä se misujen pyydystäminen ei olekaan se musisoinnin tärkein lähtökohta. Tai että hauska voi olla tekemättä itsestään pelleä.