M. HEDEROS & M. HELLBERG: Together In The Darkness

Arvio julkaistu Soundissa 11/2001.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Nymphet Noodlersissa ja nyttemmin Diamond Dogsissa vaikuttaneiden Mattias Hellbergin ja Martin Hederosin (myös Soundtrack Of Our Lives) kakkosalbumi on kaikkien todennäköisyyslaskelmien läpi suoraan sydämeen uppoutuva nuoli.

Arvio

M. HEDEROS & M. HELLBERG
Together In The Darkness
Silence

Nymphet Noodlersissa ja nyttemmin Diamond Dogsissa vaikuttaneiden Mattias Hellbergin ja Martin Hederosin (myös Soundtrack Of Our Lives) kakkosalbumi on kaikkien todennäköisyyslaskelmien läpi suoraan sydämeen uppoutuva nuoli. Niukkuudessaan massiivinen monumentti omaperäiselle visiolle, perinteiden luovalle kierrätykselle ja ennen kaikkea väkevien värähtelyiden vesittämättömälle välittämiselle.
Ehjästi kokonaisvaltainen kiekko nappaa heti ensi tahdeista otteeseensa tänä päivänä erityisen arvokasta elämänmyönteisyyttä tihkuvalla, hienovaraisen torvisovituksen saattamalla nimiraidalla ja kun levy päättyy mykistävään tulkintaan Stoogesin No Funista niin silmissä on outoa kosteutta ja kurkussa pala. Sanokaa vielä tämän jälkeen, että pop-musiikki on pinnallista kertakäyttöviihdettä…
Tässä on sitä riskinottamista ja trendeistä viisveisaamista, johon toivoisi törmäävänsä paljon useammin. Vanha kunnon "vähemmän on enemmän"-periaate säkenöi Micke Herrströmin erehtymättömässä tuotannossa. Pääsääntöisesti mennään niin yksinkertaisesti, että Mattias Hellberg laulaa ja Martin Hederos säestää häntä pianolla. Mutta kuinka! Paikoin edellinen puhaltaa hiukan huuliharppua tai melodikaa tai sipaisee sähkökitarasta jonkin maagisen äänen niin kuin miljoonan taalan versiossa Tim Hardinin Hang On To A Dreamista. Kappale on yksi rock-historian pysäyttävimmistä. Miehet ovat sillä tavalla läsnä soitossaan ja laulussaan, että homma menee taikuuden tai zenin puolelle. Joka ääni huokuu vereslihaista merkitystä. Tässä ei olla puolijauhoisesti kuluttamassa aikaa tai tyytyväisesti pyörittämässä teollisuuden muttereita, vaan perimmäisten kysymysten äärellä teeskentelemättä ja ilman mahtipontisuutta.
Jos viisi omaa sävelmää ovat erinomaisia – tsekatkaa vaikka koko levyn virityksen tiivistävä Bless Me tai Endless Exile, jonka ulkopuolisuustutkielma kiteyttää saman asian yksinkertaisimmilleen: don't you ever turn your back on life – niin kuusi lainaraitaakin kertovat todellisesta mausta ja näkemyksestä. Lainat maksetaan takaisin yläkanttiin tekemällä niistä täysin omia. Wailersin Concrete Jungle tuodaan Kingstonin hökkeleistä Tukholman koleaan kivierämaahan ja Shine A Lightin nyrjähnyt gospel luetaan urkuharmoonin kera niin että maksaisin paljon, jos saisin piilokamerasta nähdä Jaggerin ja Richardsin kuulevan sen. Kuin yöllisenä sumuna leijuvaa omaa Sounds From Silence-instrumentaalia voi pitää hatunnostona levyn julkaisseelle ruotsalaisyhtiölle, joka näyttää vannoutuneen tarjoamaan todellisia vaihtoehtoja sille tehokkaalle keskinkertaisuudelle ja (euroissa laskettuna) tulosvastuulliselle urakehittelylle, mitä meille MTV:een johdolla tuputetaan rock-musiikkina. 

Lisää luettavaa