RAZORLIGHT: Up All Night

Nykypäivän sana rockissa on alituottaminen, raaka soundi, kulmikas rytmi ja kiihko. Razorlightin esikoislevyn brittilehdistössä aiheuttaman kohun ymmärtää, sillä levy istuu täydellisesti post-new-wave-garage-tyyliin, jota on USA:n ulkopuolella menestyksekkäimmin lanseerannut Franz Ferdinand.

Eikä siinä mitään, hyvältähän tämä kuulostaa. Johnny Borrellin laulu on juuri sopivan karheaa ja röyhkeää, ja Ruotsista Lontooseen kotiutunut Björn Ågren repii kitarastaan sopivan nyrjähtäneitä ja raakoja melodiakulkuja. Kaikki muistuttaa kovasti The Clashista ja liikaakin Televisionista.

Razorlightin leimaaminen pelkäksi kopioijaksi ei tee sille oikeutta, sillä yhtye on valitsemassaan tyylissä selvästi kotonaan. Oireellisesti Razorlight on parhaimmillaan biisien loppurevittelyissä, jolloin varsin ideattomat sävellykset korvautuvat kovalla meiningillä. Sen yhtye tietää itsekin, sillä muutamassa laulussa puolet kestosta on omistettu jamittelulle.

Rock'n'roll Lies on tarttuva, vaikkakin kertakäyttöinen renkutus, Rip It Upissa yhtye kuulostaa aidosti kiihkoiselta ja monin paikoin levyllä on tanssittavia rytmejä, sovituksellisia oivalluksia ja tarttuvaa energiaa. Ylittämättömän isoksi ongelmaksi nousee heikkojen biisien lisäksi Razorlightin persoonattomuus.