Jos Johnny Borrell napittaisi paitansa hiukan ylemmäs ja osaisi pitää suunsa soukemmalla, häneen suhtauduttaisiin paljon suopeammin. Razorlightin keulakuvaa on nimittäin poikkeuksellisen helppo inhota. Kaiken miehestä kirjoitetun perusteella hän on itseään täynnä oleva idiootti. Esimerkiksi oman lahjakkuuden vertaaminen Bob Dylaniin oli hiukan liioiteltua tai ainakin tarpeetonta.
Kolmannella albumillaan kahden englantilaisen ja kahden ruotsalaisen miehen yhtye on saanut roimasti roskia eteiseensä. Levyä on kuvattu aikuisrockiksi, stadionrockiksi ja ties miksi. Kieltämättä sen soundi on turhankin puleerattu, mutta Borrellin taidokkuutta tarttuvien melodioiden kirjoittajana on mahdoton väistää. Ainakaan minä en ole kuullut tänä vuonna yhtään Hostage Of Lovea taitavammin rakennettua poprenkutusta.
Slipway Fires on selvästi siirtymäkauden albumi. Varsin monet sen biiseistä hakevat onnistumista rohkeasti sanoituksen, sävellyksen ja esityksen yhteispelillä, eivät kertosäkeeseen keskittymällä. Parhaiten toimivat nätisti askeltava Wire To Wire -single, jopa The Waterboysin Suurta Musiikkia kaikuva Blood For Wild Blood sekä The House -finaali, jota tulkitessaan Borrell kuulostaa – herran jestas! – nöyrältä ja haavoittuvaiselta.
Epätasaisen albumin huonoimmat raidat erottaa jo niiden nimistä. Tabloid Lover, North London Trash ja Burberry Blue Eyes kertovat ennen kaikkea asennevammasta ja rajoittuneesta elämänpiiristä.