Usko itseen ja omaan tekemiseen on erinomaisen tärkeää myös popmusiikissa. Sen saralla terveeseen itsetuntoon antavat kuitenkin joskus liikaa nostetta erilaiset pulverit ja muut nautintoaineet. Razorlight on tässä suhteessa ollut melkoisesti esillä, sillä ensilevynsä Up All Nightin (2004) aikoihin yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Johnny Borrell jaksoi kehua itseään ja laulujaan loputtomiin eikä NME tinkinyt palstamillimetreissä.
Up All Night -levyä kuunnellessa miehen väitteitä ei tullut mieleen allekirjoittaa. Singlebiisi Rip It Up toimi mallikkaasti, mutta valtaosa albumin kappaleista oli aika kehnoja ralleja. Jos vertauskohdaksi otetaan Borrellin kaverin, päihde-ekspertti Pete Dohertyn silloin hajoamaisillaan olleen The Libertinesin materiaali, ero oli romanttisen crackrunopojan eduksi melkoinen.
Kahden vuoden tauon jälkeen Razorlight tulee jälleen. Levyä tuottamaan yhtye on saanut melkoisen gurun. Jo The Beatlesin valkoisella tuplalla mukana olleen Chris Thomasin ansioluettelo on vakuuttava, sillä se sisältää muun muassa alkuaikojen Roxy Musicia, The Sex Pistolsin ainokaisen, Pretendersin klassikot ja Pulpin Different Classin. Onko sitten pelkästään tuottajan ansiota, mutta ryhmän soundi on kokenut ison muutoksen. Enää ei liikuta jälkijunassa Televisionin soundia kopioimassa. Nyt on haettu hyvällä tavalla perinteisiä rocksoundeja. Jos tarkoitus on saada jalansijaa Amerikassa, on muutos varmasti onnistunut.
Myös kappaleita on viety uuteen suuntaan. Borrell on selvästi kulkemassa valtavirtaisempaan ilmaisuun kirjoittaessaan. Osasta kappaleita tulee mieleen jopa varhaisimmat Tom Petty And The Heartbreakersin levyt ja Kirby’s Housella ollaan aika lähellä Steve Harley & Cockney Rebeliä. R.E.M.iä päivittävä Pop Song 2006 on melkoinen huti, mutta America on kaikessa ärsyttävyydessäänkin todella tehokas. Pahiten paketissa pettävät Johnny Borrellin lyriikat. Siinä missä The Streetsin Mike Skinner saa arkipäiväisyydet kuulostamaan runoudelta, Borrell kuulostaa vain arkipäiväiseltä.
Razorlight on saanut maailmalla aikamoisia kehuja. On puhuttu esimerkiksi parhaasta rocklevystä sitten Definitely Mayben. Höpsistä. Vaikkapa Kings Of Leonin Youth & Young Manhood ottaa tästä selkävoiton, The Strokesin ensimmäisestä nyt puhumattakaan.