SKIN: Fleshwounds

Skunk Anansie ehti viiden vuoden kuluessa saavuttaa paljon. Yhtye itse asiassa sai kaiken, minkä marginaalisella, poliittisella, feministisellä ja äänekkäällä rockilla voi saavuttaa. Kolme albumia julkaissut yhtye myi vuoteen 1999 mennessä yli neljä miljoonaa albumia.

Yhtyeen hajoamisen jälkeen näyttävä keulahahmo Skin eli Deborah Dyer, 32, selvitteli pari vuotta sekavia ajatuksiaan kunnes huomasi, että ei halua ryhtyä ammattiinsa sisustussuunnittelijaksi vaan tehdä sittenkin musiikkia. Fleshwounds on kirjaimellisesti tuon tilinteon tulos, sillä Skin avautuu sooloalbumillaan erostaan pitkästä suhteestaan saksalaisen meikkitaiteilijan kanssa, rakkaan orkesterin hajoamisesta ja parhaiden ystävien vakavista sairastumisista.

Tämän perusteella on luonnollista, että Fleshwoundsin yleistunnelma on varsin surumielinen. Skin pystyy helposti luomaan tiiviin ja koskettavan tunnelman läpi albumin, mutta vaikka levy on vain normaalimittainen, niin käheän ja ahdistuksen täyttämän laulun kuunteleminen kolmen vartin ajan on todella raskasta. Hyvän taiteilijan merkki on tietenkin se, että hän pystyy siirtämään tunteensa kuuntelijalle, mutta en minä halua masentua Skinin ongelmien ratkomisesta.

Albumin painostavuus korostuu laulujen laahaavien tempojen takia. Hiljaisen ja ajoittain yllättävän balladivoittoisen albumin ainoa häivähdys Skunkin aggressiivisuudesta on laulussa As Long As That's True, jossa kitara hieman räyhähtää. Listen To Yourself puolestaan junttaa sen verran simppeliä keskitien rockia, että siitä epäilemättä tulee Trashedin jälkeen seuraava sinkku.