THYRANE: Symphonies Of Infernality

Satyriconin Satyrin kehuma Thyrane on lupaus vielä kakkoslevynsä jälkeenkin. Symphonies Of Infernality ei sylje kipinöitä aivan siihen tahtiin kuin raakileena julkaistun debyytin perusteella olisi kuvitellut. Itse asiassa kakkoslevykin kuulostaa ennen aikojaan ilmestyneeltä. Sama selittämätön tuntuma Thyranen käyttämättömästä potentiaalista vaivaa.
Välillä kaahataan läpi Limbonic Artia muistuttavia kaaostehtailuja koskettimien kilahdellessa kuin Children Of Bodomilla konsanaan. Thyranea ei blackin romanttisempi suuntaus juurikaan kiinnosta. Sovituksiin toivoisi enemmän harkintaa. Biisit ovat niin täynnä, ettei oivalluksista oikein ota selkoa. Asian toinen puoli on, että Thyrane pyrkii ilmeisesti aikaansaamaan nyrkkiin puristetun kouran, jonka huitaisu tuntuu. Sävyistä viis. Tässä tavoitteessa se onnistuu.