YOKO ONO: Blueprint For A Sunrise

En epäile, etteikö Yoko Ono olisi varteenotettava taiteilija, mutta epäilen vahvasti, että jos hänen ääntään ei ole oppinut tähän mennessä sietämään, saattaa olla myöhäistä enää yrittää. Kamalimmillaan Onon tulkinta yltää kiimaisen kalkkunan kluklutukseksi, kuten monasti tälläkin levyllä, ja silloin kovankin eläinystävän kädet kouristuvat vääjäämättä kuristusotteeseen. Se on sääli, sillä levyllä on useita kiintoisia kappaleita, jotka voisivat nirri pois -efektiä laukaisemattoman laulajan käsittelyssä saada isompaakin huomiota.
Pitkä livetaltiointi Rising II rakentuu melkeinpä kiehtovalla tavalla, mutta jossain kahdeksan minuutin kohdalla kohtalonlintu kalkkuna lehahtaa taas paikalle. Reggaesti keinuva I´m Not Getting Enough on varsin miellyttävä tapaus, Mulberry taas kuin takautuma John & Yokon varhaisiin yhteislevyihin joiden punainen lanka jäi kuulijalta yleensä löytymättä. Tässä tapauksessa Sean Lennon on joutunut kitaroineen teit isäin astumaan. I Remember Everythingin myötä palataan taas maan pinnalle. Levyn loppusekunneilla tapahtuu oikeus, kun kalkkuna kaikkoaa ja pikkulinnut ottavat vallan.
Blueprint For A Sunrisella on avunsa, jotka saattavat avautua paremmin jazz- tai avant garde -henkisille kuulijoille kuin konventionaalisemman rockin tallaajille. Itse joudun yhtymään Alvin Leen toteamukseen: avant garde = ´aven´t got a clue!