Vuoden viimeinen Soundi-lehti on aivan pian täällä. Soundi 11/25 ilmestyy 12. joulukuuta, ja kuten tavallista, lehden sivuilla seikkailee monenlaisia veijareita kuulumisiaan kertomassa. Esimerkiksi kitaravirtuoosi Petteri Sariola kertaa Timo Isoahon toimittamassa haastattelussa uransa vaiheita. Tarinaa riittää niin hyvistä kuin huonoistain ajoista – jälkimmäisiin luetaan esimerkiksi burnout, jonka Sariola koki toisen levynsä jälkeen.
Vaan kuinka Sariola keksi aloittaa koko soittokuvionsa, jossa mies toimii yksinään kitaransa kanssa kuin viisihenkisenä bändinä? Alempaa voi lukea aiheesta kattavan selonteon. Tämä on vain lyhyt katkelma pidemmästä haastattelusta, joten tarkasta sitten loput lehdestä. Ja tässä vähän sitä soittotaituruutta malliksi:
Millaisia varhaiset bändiviritelmäsi olivat?
– Oli monenlaisia kokeiluja, mutta kokoonpanot murenivat syystä tai toisesta. Bändiyhteisön haasteet tulivat selviksi. Joku tahtoi treenata enemmän, joku vähemmän. Yksi halusi soittaa tuollaista, toinen tällaista. Oman yhtyeen tähtien olisi pitänyt olla täsmälleen oikeissa asennoissa, mutta sitä ei tapahtunut.
– Aikoinaan tuo harmitti, olihan esimerkiksi Tapiolan seutu aikamoinen kulttuuripesäke. Bändejä ja muusikoita oli joka lähtöön. Marzi Nyman ja Lenni-Kalle Taipale olivat vähän vanhempia, ja me kuiskuteltiin ihastellen, että tuo on todella kova soittaja. Raskaammalta puolelta katsottiin ylöspäin esimerkiksi Children of Bodomin tyyppejä. Arttu Wiskari taas oli rinnakkaisluokalla.
Vuonna 2003 tapahtui urasi kannalta isoja asioita. Kertoisitko Michael Hedgesin musiikkiin törmäämisestä?
– Olin PJK:ssa, siis Pop & Jazz Konservatoriossa, ja maikka esitteli erään soittotunnin yhteydessä uuden artistin. Kun tajusin, mitä amerikkalainen fingerstyle-artisti Michael Hedges tekee – soittaa akustisella kitaralla samanaikaisesti perkussiivisen kompin, melodian, bassolinjan ja soinnut – pääni räjähti ihan totaalisesti. Kun pääsin himaan, kaivoin saman tien esiin isoisäni vanhan teräskielisen akkarin ja aloin syventyä Hedgesin juttuun todella intensiivisesti. Pian tajusin, että aiemmin oppimaani bassosläppitekniikkaa voi hyödyntää fingerstyle-soittamisessa hyvinkin paljon.
Kun nouset estradille, pelkän kuulokuvan perusteella lavalla voisi olla viisi eri soittajaa. Miten se on edes mahdollista?
– Niin, mainittakoon tässä kohtaa, etten käytä livenä taustanauhoja. Kaikki äänet tulevat kitarasta. Ja suusta.
– Aloitetaan vaikka siitä, että eri biisien vaihtoehtoiset vireet ovat isossa osassa siinä, että äänimaailma kuulostaa usean eri soittajan tuottamalta. Käytän kaikkiaan lähes neljääkymmentä erilaista virettä.
– Sitten mennään käsiin. Ne toimivat varsin itsenäisesti. Karkeasti jaoteltuna oikea käsi on ”rumpali”, se hoitaa suurimman osan perkussioiskuista. Konkreettisesti kuvailtuna ranteen alapuoli iskee kitaran kanteen basaria, kun taas sormet lyövät kieliin virveli-iskuja. Vasen käsi tuottaa soinnut ja melodiat. Se valitsee oikeat sävelet ja pitää väärät sammutettuina maustaen oikean käden rytmiikkaa pienillä ghost note -lisäiskuilla. Bassojutut taas tulevat kitaran alimmilta kieliltä. Matala viritys ja aktiivimikit luovat varsin autenttisen bassosoundin.
– Välillä näppäilen teräskielistäni perinteisesti, kuten mitä tahansa klassista kitaraa, mikä on elintärkeää kokonaispaletin luomisessa. Kun sitten laulan kaiken musisoinnin päälle, kykenen tosiaan toimimaan yksin eräänlaisena neli-viisijäsenisenä bändinä.
Millaista uuden soittotyylin treenaaminen oli?
– Kun aloin ottaa fingerstylesta kiinni, harjoittelin ”nakuttelutyylin” perusteita ainakin puolentoista vuoden ajan. Se oli paikoin haastavaa, sillä toisinaan tuntui, etteivät käteni ja sormeni yksinkertaisesti pysty toteuttamaan vaadittuja liikeratoja. En kuitenkaan luovuttanut, ja jossain vaiheessa mahdottomiltakin tuntuneet kuviot alkoivat luonnistua.
Millainen oli ensimmäinen keikkasi fingerstyle-artistina?
– Se oli hauska tapaus. En ollut kertonut uudesta innostuksestani ja soittotyylistäni kenellekään PJK:lla. Konsalla oli sitten yksi vuosittainen tapahtuma, josta sain esiintymisslotin. Harjoittelin sitä varten tukun originaalibiisejä ja covereita ja suunnittelin välispiikit. Kun aloitin perkussiivisen soiton, kaikki paikalle saapuneet, myös selvästi kokeneemmat opiskelijat, olivat ihan monttu auki. Että tämä penska löylyttää