Vuodesta 1990 alkaen operoinut metalcorebändi Converge seikkailee joukon jatkona Soundin 2/26 sivuilla. Jukka Kittilä jututti kitaristi Kurt Ballouta oikein pitkän kaavan mukaan, ja tästä juttutuokiosta kehkeytyi useamman sivun mittainen haastattelu. Jutussa käsitellään Convergen omien tekemisten lisäksi esimerkiksi erilaisia filosofioita levyjen tekemisen suhteen: toiset haluavat tehdä studiossa virheetöntä ja kliinistä jälkeä, kun taas toiset haluavat musiikkiin rosoa. Ballou kertoo, että Convergella on välillä vaikeuksia hahmottaa sitä, milloin biisiä on hiottu tarpeeksi ja miten paljon soiton epätäydellisyydet ovat kappaleelle eduksi. Alapuolella katkelma pidemmästä artikkelista, lue loput lehdestä.
Lue myös: Soundi 2/26: Kuumaa, Ismo Alanko, Converge, Michael Monroe, Malla, Attila Csihar…
Jacob Bannon on puhunut Love Is Not Enoughin tiimoilta siitä, miten kokee nykymusiikin pitkälti kadottaneen realisminsa: joko levyt soivat äärimmäisen raakoina ja häiritsevyyteen saakka kaoottisina tai sitten niistä on editoitu kaikki elämä.
Convergelle on olennaista, että levyillä kiteytyy yhtyeen lavaolemus. Ballou painottaa, että tavoitteeseen yltäminen on vaistonvarainen eikä lainkaan yksinkertainen asia. Hän ei vastusta modernimpia äänitystapoja, mutta Converge luo levynsä orgaanisin keinoin.
– On haastavaa hahmottaa, milloin se, mitä olemme rakentaneet, on kyllin hyvä. Milloin pieni lisätyöstö tekee biisistä paremman, milloin taas huonomman? Ovatko biisit niin hyviä raa’an inhimillisen äänitystavan ansiosta vai siitä huolimatta?
Ballou pohtii monien tarvetta romantisoida tiettyjä klassikkolevyjä ja analysoida syitä siihen, miksi jokin kuulostaa niin hyvältä tai kehnolta.
– Ovatko Motörheadin levyt niin hienoja kuin ovat raa’an soundinsa ja kuultavissa olevien mokiensa ansiosta? Vai niistä huolimatta? Ovatko ne mahtavia ihan vain siksi, että biisit ovat mahtavia? Olisiko pieni lisähiominen tehnyt niistä vielä vähän parempia? Ei aavistustakaan!
Tuottajana Ballou on törmännyt moniin tulkintoihin aiheesta, myös oman bändinsä sisällä. Jotkut Convergessa ovat kärsivällisempiä kuin toiset, kun etsitään parasta mahdollista versiota biisistä.
– Minä ja Ben olemme huolellisempia, ja Nate rohkaisee meitä ottamaan rennommin. Me taas rohkaisemme häntä kärsivällisyyteen. Joskus roolit ovat toisin päin, ja molemmilla osapuolilla on opittavaa toisiltaan. Mutta detaljit ovat olennaisia kokonaisuudelle, kärsivällisyyden arvoisia.
Ja kun detaljeista ja sävyistä puhutaan, uuden levyn Force Meets Presence heittäytyy keskitempoisen ensiriffinsä jälkeen Converge-asteikolla thrash metaliksi.
– Niin heittäytyy! Jaken tekemä avausriffi taas on kuin 90-luvun Metallicaa Lars Ulrich -marssivirveleineen. Kakkosriffissä kuuluu Bay Arean vaikutus – kuten myös Mötley Crüen. Onhan riffissä Kickstart My Heart -vibaa.
Jos thrash metal ei nouse Convergen yhteydessä keskusteluun usein, niin Mötley Crüe nousee vielä harvemmin. Ballou tähdentää, että glam metal, kuten mikä tahansa genre, on kirjoltaan laaja.
– Alkuperäiset bändit, kuten varhainen Mötley Crüe, olivat aika punkkia kamaa. Kun punk muotoutui hardcoreksi Los Angelesissa, keikoilla alkoi käydä ties mitä testosteronipullistelijoita. Mikä olisikaan ollut punkimpaa vuonna 1985 kuin viedä homma dragiksi. Prameileva, näennäisen egoistinen musa oli antiteesi sille, mihin punk oli Los Angelesissa ajautunut. Sama pätee Twisted Sisteriin itärannikolla. Koen heidät enemmän New York Dollsin seuraajina kuin Poisonin edeltäjinä.