Kiss-yhtyeen ollessa suosionsa huipulla 1970-luvun lopussa, päättivät Paul Stanley, Gene Simmons, Ace Frehley ja Peter Criss tehdä loikan valkokankaalle. Syntyi pökkelö ja tahattoman koominen Kiss Meets The Phantom Of The Park -elokuva, joka floppasi jopa Kiss-fanien keskuudessa ja johon yhtyeenkin jäsenet ottivat hyvin nopeasti etäisyyttä eikä elokuvasta saanut pitkään edes puhua heidän kuullen.
Vuonna 1978 ensiesityksensä televisiossa saanut elokuva (joka tunnetaan myös nimillä Attack Of The Phantoms ja Kiss Phantoms) on kuitenkin noussut vuosien varrella kulttisuosioon ja tänä päivänä yhtyeen jäsenetkin osaavat katsoa leffaa hieman eri mielellä. Paul Stanley puhui elokuvasta tuoreessa Hollywood Reporterin pitkässä haastattelussa ja sanoo arvostavansa sitä, miten elokuvaan suhtaudutaan nyt paljon lempeämmin, koska sen tekeminen oli kaikkea muuta kuin mielekästä.
”Vaalin sitä nyt kuin rumaa lasta. Täytyy ymmärtää, että me olimme kuin imbesillit, jotka saivat vallattua koulun. Emme tienneet mitään näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Elokuva myytiin meille käytännössä yhdellä lauseella: ’A Hard Day’s Night kohtaa Star Warsin’. No, se oli kaukana molemmista”, Stanley toteaa.
”Kai sen voi määritellä kitschiksi, mutta sitä sen ei ollut tarkoitus olla. Meitä oli neljä jätkää, jotka eivät lukeneet käsikirjoitusta ja joilla ei ollut pienintäkään hajua näyttelemisen perusteista, mutta jotka saivat käytännössä tehdä mitä ikinä halusivat. Hyväksi otoksi riitti se, jos emme sotkeentuneet vuorosanoissamme.”
Stanley muistelee, että elokuvaa kuvattaessa bändi oli jakaantunut kahteen leiriin, jotka eivät puhuneet toisilleen ja Frehley sekä Criss saattoivat esimerkiksi kadota kesken kuvausten, minkä vuoksi monissa otoissa on Kiss-jäsenten sijaan heidän sijaisnäyttelijänsä.
”Ennen kuin elokuva esitettiin NBC:llä meille järjestettiin siitä näytös. Mitä pidemmälle elokuva meni, sitä alemmas valuin tuolillani. Sen päättyessä tuijotin penkkini alle läntättyjä purukumeja. Muistan esimerkiksi kohtauksen, jossa nostamme taikalaatikon ilmaan ja kaikki ne langat näkyvät selvästi. Mutta Hollywoodille tyypilliseen tapaan kun leffa oli ohi, ihmiset tulivat luokseni kättelemään ja onnittelemaan minua”, Stanley nauraa.
Vaikka lopputulos oli mitä oli, eivät bändin jäsenet yrittäneet millään tavoin estää sen julkaisemista. Stanley sanoo bändin olleen siinä pisteessä, että mikään ei olisi vaikuttanut heidän levymyyntiin tai suosioonsa negatiivisesti – ei edes surkea elokuva.
”On monia joista olemme aina olleet cooleja ja aina on ollut niitä, joiden mielestä emme ole. Olimme jo tottuneet kaikkiin kiviin ja keppeihin joita meitä kohti heiteltiin. Se oli osa sitä mitä olimme ja olemme. Emme ole koskaan pelanneet minkään sääntöjen mukaan. Meidän ainoa sääntömme on, että sääntöjä ei ole. Me teemme mitä haluamme”, Stanley tuumaa.
”Kun aloimme ensimmäisen kerran tehdä oheistuotteita, sitä pidettiin epäcoolina. Faniklubin pitäminen oli tosi epäcoolia. Me ajattelimme niin, että jos fanimme haluavat jotain, se on kaikkein siisteintä. Jos joku haluaa sonnustautua univormuun joka yhdistetään meihin, oli se sitten vyön solki tai t-paita, heidän tulee saada sellainen. Ja vaikka moni kriitikko ja muut bändit katsoivat touhuamme ensin nenänvarsiaan pitkin, heti kun he näkivät mitkä rahat siinä liikkuu, heistä kaikista tuli Kiss-klooneja.”
Lue Stanleyn koko haastattelu täältä.
