Eräs klassinen tapa huvitella jazzlevytysten parissa on sokkokuuntelu eli niin sanottu ”blindfold”. Alun perin todennäköisesti Downbeat-lehden palstalla alkanut tapa elää yhä sekä yksityisissä tilanteissa että Jazz kiinnostaa -ohjelman tyyppisissä julkisissa konteksteissa tarjoten osallistujille suorastaan piinallisen kiperiä tilanteita arvailun ja päättelyn saralla.
Blindfoldeja voi toki vetää läpi millä tahansa musiikilla ja esimerkiksi The Wire -lehdessä onkin mainio adaptaatio aiheesta nimellä Invisible Jukebox, jossa monenlaiset soitetut kappaleet liittyvät yleensä jotenkin haasteen kohteena olevaan henkilöön.
Syy sille, miksi nimenomaan jazzin parissa sokkotestillä on erityinen asema juontaa juurensa genren muotokieleen ja siihen, mikä merkitys soittajan persoonalla ja muusikoiden vuorovaikutuksella on musiikissa kuultaviin asioihin. Myös versioiden moninaisuus tekee ”blainkkari”-hommista jazzista erityisen mielekästä. On mahdollista aloittaa päättely standardin versiointi, eli siis ”coveri”. Ja niitähän riittää. Hauska blindfold voisi olla vaikka viiden eri Autumn Leavesin kuuntelu.
Mitä muuta kappaleessa voi kuunnella kuin itse biisiä? No ainakin sitä, miltä aikakaudelta se kuulostaa ja mitä instrumentteja on mukana. Kun lähdetään arvailemaan soittajia, kannattaa kiinnittää huomiota sooloihin, sillä niissä yksittäisten muusikoiden persoona on selkeimmin esillä. Harjoitella voi vaikka kuuntelemalla tietoisesti erityisen tunnistettavien soittajien musisointia: Thelonious Monk, Albert Ayler tai esimerkiksi Pharoah Sanders tarjoavat tarttumapintaa tunnistajalle.
Olen huomannut Jazz kiinnostaa -ohjelman blindfoldeissa, että en yleensä tunnista soittajia ja useimmiten unohdan myös ne kappaleet, jotka olen joskus kuullut. Teppo Mäkynen soitti minulle sokkona radiossa Joe Hendersonin Invitationin (levyltä Tetragon, 1968), josta sain kiinni ainoastaan tutun, ikivihreäksi luokiteltavissa olevan sävellyksen. Vasta kun kuulin esittäjän ja muut muusikot tajusin Herralan Villen soittaneen samaisen levytyksen juuri pari viikkoa sitä ennen tehdyssä lähetyksessä, jonka toimitimme yhdessä.
Blindfold on hauskaa ajanvietettä, eikä ”epäonnistumisista” kannata huolestua. Kukaan ei tiedä kaikkea ja kuten yllä kävi ilmi, ihminen myös unohtaa kaikenlaista. Tärkeintä on musiikista nauttiminen ja avoimuus.
Muistan kerran olleeni musiikkijournalisti Ashley Kahnin pitämässä mielenkiintoisessa blindfold-tilaisuudessa, jossa eräs tunnettu suomalainen jazztoimija lyttäsi lähes kaiken kuulemansa ”huonosti soitettuna keskimääräisyytenä” eikä lähtenyt edes arvailemaan mitään. Tilanne oli piinallinen kaikille osapuolille, eikä viihdearvo noussut yleisön kannalta korkeaksi.
Oikein arvaaminen saati tietäminen ei ole musiikillisen sokkotestin pointti. Hauskuus piilee siinä, miten asiaa lähestyy ja mitä kautta musiikillinen salapoliisi alkaa langanpäätä jäljittämään.
Jos valmistelet toiselle blindfoldia, kannattaa mielestäni yrittää valikoida musiikkia, jota hän todennäköisesti ei ole kuullut, mutta johon voisi päästä kiinni päättelemällä tai arvaamalla. Tuttujen muusikoiden oudommat levytykset tarjoavat haasteita meritoituneimmillekin kuulijoille.
Parhaimmillaan sokkokuuntelu avaa täysin uusia ja yllättäviä näkökulmia itselle jo tutun oloiseen artistiin, yhtyeeseen, muusikkoon tai vaikkapa levymerkkiin. Blindfoldia voi myös rajata etukäteen. Miten olisi esimerkiksi Blue Note -aiheinen sokkokuuntelu?
Radiossa olemme silloin tällöin tehneet sokkotestejä ja ne ovat aina saaneet myös yleisöltä kiitosta riippumatta siitä, onko kukaan arvannut mitään. Paljon kuulleina ammattimuusikoina kollegani Teppo ja Ville ovat ilmiömäisiä soittajien ilmaisun tunnistajia. Tepolle pitääkin keksiä lisäkertoimia, joten hän saa useimmiten myös ilmiantaa, millä rummuilla levytys on tehty – ja yleensä hän kertookin sen täsmälleen oikein. Ville puolestaan analysoi basistien meiningin suolikieliä myöten, ja lopputulos on todella kiehtovaa kuultavaa. Paras kysymys oikean arvauksen jälkeen on: ”Mistä päättelit?”
Musiikin kuuntelu yhdessä ystävien kanssa on aina palkitsevaa. Suosittelen kokeilemaan ensi kerralla muutamaa blindfold-levyä verryttelyksi. On hauskaa arvata jotain joskus oikein, mutta vielä paljon hauskempaa on avata korvansa, hiljentyä hetkeksi ja olla täysin läsnä levyltä kuuluvalle musiikille. Nyt tiedän! Vibrafonia tässä soittaa Milt Jackson. Ai eikö?
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/24.