Teksti: Jussi Niemi
Harva artisti tekee täysin kuranttia jälkeä 87-vuotiaana, mutta Shirley Collins on sitä kaliiperia. Mitä enemmän kuuntelen hänen uunituoretta albumiaan Archangel Hill, sitä enemmän siitä pidän. Vähäeleisesti katattu ja Collinsin elämää nähneen äänen hallitsema musiikki koskettaa heti, mutta siitä vaikutus vain lähtee syvenemään.
Shirley Collins on englantilaisen folkmusiikin suuria tähtiä. Köyhän työväenluokkaisen perheen tyttö on laulanut lapsesta asti, usein oman banjonsa tai nyt jo edesmenneen siskonsa Dollyn pienen urkuharmoonin, portatiivin, säestyksellä. Collins on laulanut brittifolkin ikonien, kuten Davey Grahamin, Peter Bellamyn ja Bert Janchsin kanssa, ja hän kuului myös Albion Country Bandiin, jota johti monessa mukana ollut Ashley Hutchings, Shirleyn toinen aviomies.
Collins vaikutti traditionaalisen britti- ja kelttimusiikin modernisointiin. 1960–70-lukujen sotaratsut Incredible String Band, Fairport Convention, Steeleye Span ja Oysterband pitävät Shirleytä yhtenä pääinnoittajanaan.
Hänellä on myös syvällinen ja eurooppalaiselle ainutlaatuinen kosketuspinta bluesiin ja muuhun USA:n Syvän etelän afroamerikkalaiseen sekä angloamerikkalaiseen musiikkikulttuuriin. 1950-luvun lopulla Shirley nimittäin rakastui ”tolkuttomasti” amerikkalaiseen musiikkiantropologi Alan Lomaxiin ja teki tämän kanssa monta kuukautta kenttä-äänityksiä USA:n etelävaltioissa. Tuolla retkellä, josta Shirley 2000-luvun alussa kirjoitti hienon kirjan America Over The Water, pariskunta löysi muun muassa Mississippi-bluesin kovimpiin tekijöihin lukeutuvan Fred McDowellin. Äänityskohteina oli myös sekä mustaa että valkoista gospelia ja kansanmusiikkia.
Levyjä Shirleylle on kertynyt lukuisia. Menestyksekkääseen uraan tuli kuitenkin pitkä tauko, kun tuskallisen avioeron aiheuttama henkinen kriisi sai hänet menettämään äänensä 1970-luvun lopussa. Tauko päättyi kunnolla vasta 2016 julkaistun, ylistetyn Lodestar-albumin myötä. Sitä seurasi yhtä kehuttu Heart’s Ease (2020).
Paluuta edistivät myös kolme luentokiertuetta näyttelijä Pip Barnesin kanssa: America Over The Water käsitteli mainittua Syvän etelän matkaa, A Most Sunshiny Day Englannin ja erityisesti Sussexin perinnemusiikkia ja I’m A Romany Rai eteläisen Britannian mustalaislaulajia ja heidän laulujaan. ”En uskonut sen enää tapahtuvan. Kyllä se jonkin sortin ihme on”, laulaja totesi menestyksekkäästä paluustaan sen tapahduttua.
Nyt Collins on saanut valmiiksi kolmannen paluunsa jälkeisen albumin. Sussexin Hastingsissa kasvaneen laulajan lapsuuden maiseman mukaan nimetty Archangel Hill syntyi intiimisti Ian Keareyn tuottamana. Albumi oli hyvä syy soittaa hänelle.
En ole koskaan tavannut Collinsia enkä edes nähnyt häntä esiintymässä, mutta puhelimessakin hän hurmasi meikäläisen täysin. Collins puhuu huolitellusti ja hänen äänestään huokuu sydämellinen lämpö. Hän ei yritä antaa mitään kuvaa itsestään, vaan vastailee kaikkiin kysymyksiin parhaansa mukaan, omana itsenään. Ei hän vitsejä murjo, mutta nauraa usein spontaanisti.
Britit, keltit ja romanit
Oliko sinulla jonkinlainen johtoajatus uudelle levylle?
– Eipä oikeastaan. Halusin vain laulaa muutamia uusia lauluja ja tehdä sen eri tavalla joitain jo ennen laulamiani. Ianin sovituksilla oli iso vaikutus siihen, että löysin laulujen kanssa oikeaan paikkaan. Levyn teko kesti kuukausia, kun oli koronaa ja lockdownia, mutta kun aloimme äänitykset studiossa, levy muotoutui aika nopeasti. Minulla ei koskaan ole täysin valmista kuvaa siitä, millainen laulusta tulee ennen kuin olen laulanut sen.
Prosessi on siis aika spontaani, ja sitähän aidon kansanmusiikin pitää ollakin.
– Ajattelen täsmälleen samoin, Shirley nauraa innostuen kuin nuori tyttö. Hänen energiassaan ei ole mitään vanhaa.
Pidän koko levystä, mutta kaksi biisiä seisauttaa vereni: uuden tulkinnan saanut Hares On The Mountain ja Oakham Poachers. Syvää kamaa!
– Aah. Oakham Poachers on tosi hieno laulu, ja Hares On The Mountain on… hyvin kiehtova tarina.
Todellakin! Olen pohtinut, mistä se oikeasti kertoo.
– Niin minäkin, vuosikaupalla, enkä vieläkään oikein tiedä, Collins komppaa heleään nauruun purskahtaen.
— Siinä on myös jotain vähän pahaenteistä.
Ehdottomasti. Tulkitsen sen niin, että nainen tavallaan kurittaa häntä ihailevaa miestä. Että sinun kaltaisiasi on kuin jäniksiä vuorella ja me vain poimimme teistä yhden tai useampia ja teemme kanssanne mitä huvittaa.
Collinsia naurattaa entistä enemmän:
— Kiinnostava ajatus, pidän sen mielessä.
Ian Kearey soittaa siinä slideä aivan mykistävästi, äärimmäisen vähäeleisesti mutta viiltävästi.
– Olen todella mielissäni, että huomasit sen. Ian osaa mennä laulun sisään ja auttoi minuakin ytimen löytämisessä. Tein Haresin kauan sitten (Shirley äänitti kappaleen ensimmäisen kerran jo 1959) Davey Grahamin kanssa ja hänkin oli vahva persoona, mutta tämä tulkinta on erilainen: uhkaava ja samalla jotenkin huvittava, provosoiva.
– Oakham Poachersin opin romanilaulaja Wiggy Smithiltä, en ole koskaan kuullut kenenkään laulavan sitä samalla tavalla.
Onko se oikeasti romanilaulu?
– No, sitä on vaikea sanoa, koska mustalaisilla on valtava määrä lauluja, joita he, omiensa lisäksi, ovat oppineet muilta ympäriinsä kiertäessään. He levittävät lauluja uusiin paikkoihin. Englannissa romaneja ei fyysisesti tai vaatetukseltaan edes erota muista, leimallista on kiertäminen ja asuntovaunuissa asuminen. Monet, varsinkin ennen, olivat Irlannista. Tositarina se joka tapauksessa on, ja salametsästyksestä sai ennen kuolemantuomion. Mutta köyhien oli pakko metsästää salaa suurmaanomistajien mailla, etteivät kuolleet nälkään.
En moiti heitä yhtään! Miten vanhoja lauluja repertuaaristasi löytyy?
– Vanhin taitaa olla Awake, Sweet England, 1500-luvulta. Lontoossa oli silloin maanjäristys ja joku teki siitä laulun, että tehkää parannus, Jumala on vihainen. Kumma vaan, ettei parannuksenteko koskaan tunnu koskevan rikkaita, aina vain köyhiä.
Sitä minäkin olen ihmetellyt koko ikäni. Mutta osaatko kertoa, miten brittien kansanmusiikki eroaa kelttiläisestä?
– Uh-huh. Se ei ole helppoa, koska ne ovat sotkeutuneet toisiinsa matkan varrella. Skottilaiset laulut ovat ehkä pidempiä ja balladimaisempia ja tietysti Irlannissa on upeita sikäläisiksi tunnistettavia lauluja, vaikka en ole koskaan niitä suoranaisesti tutkinut. 1950-luvulla, kun kelttimusiikki nousi framille levytysten myötä, se muuttui, kun sitä alettiin harkitusti esittää eikä vain laulaa. Siinä mielestäni menetettiin jotain. Siinä mielessä pidän brittiläisistä lauluista enemmän, niitä lauletaan jotenkin… koruttomammin, ei niin hallitusti esittäen.
Shirley kertoo romanilaulajasta, joka oli hurmannut kuulijat jollain todella harvinaisella kappaleella, ja kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli sen oppinut, mies vastasi, että lammaspaimenelta Dorsetin markkinoilla. ”Mä vain kuulin, kuinka se sen lauloi”, mies sanoi.
– Siinä kiteytyy kansanmusiikin kauneus. Se ei ole säädeltyä, se vain tapahtuu. Se on kuin joki, joka mutkittelee ja muuttaa muotoaan, mutta aina se kertoo jotain siitä ajasta, jolloin se on syntynyt. Jotkut haluavat kuunnella kansanlauluja levyiltä oikeina esityksinä, mutta itse tykkään kuunnella niitä raakoina kenttä-äänityksinä.
Svengaava Lontoo
Shirley Collins pitää itseään onnekkaana, koska kasvoi työväenluokkaisessa, köyhässä kodissa, jossa arvostettiin vanhoja lauluja ja klassistakin musiikkia.
– Opin rakastamaan myös italialaista renessanssimusiikkia. Isoisä osasi vain pari kolme laulua, mutta kun hän lauloi niitä meille sodan aikana pommisuojassa – levyltä löytyvä Bonny Labouring Boy oli yksi niistä – niissä oli niin kova tunnelataus, että se syöpyi sieluuni ja halusin lopun ikääni vaalia sellaista korutonta ja sliippaamatonta laulutapaa. Ettei suunnitella ja tyylitellä, lauletaan vain kursailematta sillä äänellä, joka meillä on.
– Amerikan Syvän etelän ”chain gangeissa” kouluttamattomat mustat vangit lauloivat raaoilla äänillä ja tavalla, joita voin kuvata vain jaloksi tai yleväksi, vaikka laulujen aiheet saattoivat olla todella rankkoja. Minua surettaa, että niin harvat ovat niitä lauluja koskaan edes kuulleet.
Älä muuta sano. Ne äänet ja se meininki olisi nyt sensaatio, jos sellaista saataisiin levylle. Sinähän elit 1960–70-luvuilla ”svengaavan Lontoon” muusikkopiireissä. Tapasit varmaan kaikki Hendrixistä lähtien.
Collins herahtaa taas aseistariisuvaan nauruun.
– Koko lailla. Silloinen mieheni (tuottaja, runoilija, lauluntekijä ja kuvataiteilija Austin John Marshall) oli mukana tekemässä Rainbow Bridge -elokuvaa ja kävimme katsomassa Jimin keikan. Olin aivan myyty. Myöhemmin Jimi tuli viettämään yhden päivän meille. Hän oli hurmaava mies, hyvin lempeä ja mukava. Muistan elävästi, kuinka pikku tyttäreni istui hänen sylissään. Jimi oli ainutlaatuinen taiteilija ja hieno ihminen! Sitten Fairport Convention tuli kuvioihin, Sandy Denny oli huikea laulaja. Incredible String Bandista tuli myös hyviä ystäviäni, mutta hippiä minusta ei tullut. Olin liian järkevä, ja patsuli haisi pahalta.
Mitä 1970-luvun lopussa tapahtui, kun lakkasit laulamasta kokonaan vuosikymmeniksi?
– No, esiinnyimme silloisen mieheni Ashley Hutchingsin kanssa yhdessä teatteriproduktiossa ja Ashley rakastui yhteen tyttöön, joka seisoi joka ilta eturivissä tuijottamassa meitä Ashleyn villapaita päällään. Koin sen niin nöyryyttävänä, että eräänä iltana kurkustani ei enää tullut ääntä. Se oli hirveää.
Entä millaista oli Alan Lomaxin kanssa Syvässä etelässä, kun keräsitte musiikkinäytteitä 1950-luvulla? Rasismi oli siellä avointa ja brutaalia. Jouduitte varmaan vaarallisiinkin tilanteisiin.
– Vaarallisin oli, kun aloimme äänittää tiellä chain gangia. Valkoinen vartija ratsasti siihen, osoitti meitä kiväärillä ja käski häipyä, mutta Alan määräsi minut Nagran (kelanauhuri) kanssa läheiseen ojaan äänittämään salaa. Pelkäsin tosissani ja kerran painoin vahingossa play-nappia. Onneksi vartija ei huomannut sitä.
Teksti: Jussi Niemi
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/23.