Olet saattanut joskus törmätä ”älä koskaan tapaa sankareitasi” -sanontaan. Lausahdus pitää joskus paikkansa, toisinaan taas ei. Erityisen pahasti heitto menee metsään Iron Maidenin rumpalin Nicko McBrainin kohdalla. Jos ette usko, kysykää asiasta pitkän linjan Rautaneito-fanaatikolta Kai Hahdolta. Hän on tavannut esikuvansa McBrainin lukuisia kertoa, ja kohtaamisista on jäänyt pelkästään hienoja muistoja.
Mennäänpä hetkeksi erään tarinan pariin. Oli toukokuun loppu 2018, ja Iron Maiden oli saapunut tuplakeikalle Helsingin Hartwall-areenalle. Kai Hahto heräili hotellihuoneestaan ensimmäisen konsertin jälkeisenä aamuna, kun rumpalin puhelin pirisi äkkiarvaamatta. Näytöllä välkkyi outo brittinumero. Kukahan kumma siellä soittaa, suomalaismuusikko pohti. Sitten hän painoi vihreää nappia, ja luurista kuuluivat sanat ”how are you doing mate”. Sen jälkeen puheenparsi jatkui hyvin kaverilliseen sävyyn. Pian Hahdon päässä välähti: ”Ei hemmetti sentään, sehän on Nicko McBrain!”
Ei mennyt kauankaan, kun muusikot jo istuskelivat höyryävien kupposten äärellä eräässä helsinkiläiskahvilassa. Juttuja ja kysymyksiä olisi riittänyt tuollakin kerralla tuntikausiksi, sillä Kai Hahdon Maiden-intoilu ulottuu jo monen vuosikymmenen taakse.
Elettiin nimittäin 80-luvun alkua, kun tuleva rumpalisuuruus sai isoäidiltään Killers-kasetin, eivätkä Wrathchild, Murders In The Rue Morgue ja muut varhaiset Maiden-klassikot jättäneet mahdollisuutta epäröinnille. Elinikäinen Iron Maiden -diggailu oli juuri alkanut.
Seuraavan kerran Kai Hahdon hengitys salpautui toukokuussa 1983, kun Iron Maiden julkaisi Piece Of Mind -merkkiteoksen. Jo pelkkä albumin kansikuva ja keskiaukeaman pahaenteinen bändipotretti tekivät lähtemättömän vaikutuksen, mutta vieläkin parempaa oli luvassa. Kun levysoittimen neula iskeytyi vinyylin laitaan ja kaiuttimista hyökkäsi päälle Nicko McBrainin tyylittelemä klassinen tomifilli, vaasalaispoika oli Maiden-koukussa entistäkin tiukemmin.
Kesäkuun alussa 2023, melko tarkkaan neljäkymmentä vuotta Piece Of Mindin ilmestymisen jälkeen, tuli aika keskustella niin Where Eagles Daren rumpuintrosta kuin parista muustakin päivänpolttavasta aiheesta.
Kai: – Olet ollut Iron Maidenin rumpali hieman yli neljänkymmenen vuoden ajan. Mitä muistat niistä ajoista, kun sinusta oltiin tekemässä yhtyeen jäsentä?
Nicko: – Oli tietenkin suurenmoista liittyä Maideniin, mutta se aikakausi ei silti ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Fanit rakastivat kolmella ensimmäisellä studiolevyllä soittanutta Clive Burria (1957-2013), ja hän sattui olemaan myös henkilökohtainen ystäväni. Kun minua lähestyttiin Maidenin leiristä, ensimmäiseksi halusin tietää, miksi bändi ei jatka Cliven kanssa. Sain silloin tietää, etteivät bändin tyypit pysty luottamaan Cliveen täydellisesti, muun muassa alkoholiongelman takia. Bändi oli siis vaihtamassa rumpalia joka tapauksessa, ja ilmoitin heille olevani käytettävissä. Kun Maiden sitten kertoi päätöksestään Clivelle, se oli hänelle kova isku. Ja arvaapa mitä? Kaksi päivää myöhemmin hänen isänsä kuoli… Ne
olivat todella ankaria aikoja hänelle.
– Jouduin itsekin ikävään välikäteen, että Clive syytti minua paikkansa varastamisesta. Tulkinta ei ollut oikea, mutta hän koki asian sillä tavalla. Lopputulos oli se, että Clive ei puhunut minulle mitään moneen vuoteen. Onneksi välimme korjaantuivat myöhemmin.
– Kerrottakoon myös, että vaikka liityin bändiin talvella 1983, minua lähestyttiin Maidenin puolelta epävirallisemmin jo kesällä 1982. Populaarimusiikin historiankirjoihin olisi tuolloin voinut tulla toisenlaisiakin merkintöjä, sillä esimerkiksi Gary Moore pyysi minua studioon. Myös The Who etsi uutta rumpalia, ja jos asiat olisivat edenneet heidän kanssaan, olisin hypännyt The Whon kelkkaan. Niin ei käynyt, ja Iron Maidenista tuli minunkin elämäntyöni.
Kai: – Steve Harris oli nähnyt sinun soittavan aiemmin muiden yhtyeiden riveissä. Riittikö se Stevelle vai pitikö sinun todistaa kykysi muullakin tavalla?
Nicko: – Menin koesoittoon. Kokoonnuimme yhteen 9. tammikuuta 1983, ja treenisetissä olivat ainakin Murders In The Rue Morgue, Killers, The Number Of The Beast sekä Prisoner. Kun soitto sitten taukosi, lähdimme tietenkin baariin. Illan tarkoituksena oli siis katsoa, että osaanko soittaa ja osaanko juoda. No, sen verran hyvin osasin, että tämän jälkeen minut kiinnitettiin Maidenin jäseneksi.
Kai: – Piece Of Mind ilmestyi jo saman vuoden toukokuussa. Teillä ei siis ollut liiemmin aikaa hukattavana.
Nicko: – Ei. Vuokrasimme Jerseyn saarella sijainneen, tyhjänä olleen Le Chalet -hotellin, ja aloimme pistää Piece Of Mindin biisejä kasaan kovalla tahdilla.
– 80-luvun aikataulut vaikuttavat jälkikäteen suorastaan käsittämättömiltä, mutta työtahti ei silloin tuntunut oudolta. Me vain nauhoitimme levyn ja lähdimme tien päälle – ja sitten teimme saman uudelleen. Esimerkiksi kun Piece Of Mindia seurannut World Piece Tour päättyi joulukuussa 1983, pidimme lomaa parisen viikkoa, ja sen jälkeen aloitimme Powerslave-levyn tekemisen.
– Täytyy sanoa, että 80-luvun rundit olivat melkoisen hurjia kokemuksia. Meillä oli useimmiten viisi keikkaa viikossa, ja lukuun ottamatta mantereiden välisiä lentomatkoja, matkustimme aina bussilla. Bileet? No, juhlia oli käytännössä joka ilta.
Kai: – Piece Of Mindin suhteen täytyy sanoa, etten koskaan unohda sen ensikuuntelua. Where Eagles Daren aloittava filli räjäytti tajunnan saman tien, ja se oli siten menoa.
Nicko: – Mainitsemani rumpuintron hahmotteleminen oli mielenkiintoista. Olimme levyn sävellysvaiheessa, ja eräänä päivänä Steve tuli kertomaan, että yhden kappaleen olisi tarkoitus käynnistyä isolla rumpufillillä. Kun hän esitteli idean tarkemmin, kuvittelin saaneeni juonen päästä kiinni. Aloin kehitellä juttua eteenpäin, ja lopulta päätin vetää tomit ylhäältä alas pitkän kaavan mukaan. Sitten kutsuin Steven paikalle, ja esittelin aikaansaannokseni jotenkin tähän tyyliin: ”Halusit hitonmoisen rumpuintron. Tässä olisi nyt sellainen.” Kuinka kävikään? Steve pudisteli päätään, todeten tekemäni tomijuoksutuksen olevan liian pitkä.
– Tämän jälkeen testasin erilaisia sovituksia, mutta valmista ei tuntunut tulevan. Lopulta pyysin Steveä istahtamaan rumpusettini taakse, sillä halusin hänen näyttävän omin käsin, mitä hän ajaa takaa. ”Nicko, en ole järin hyvä rumpali, joten en oikein tiedä…” Arvaapa kahdesti, mitä sitten tapahtui? Annoin Stevelle rumputunnin – tai ehkä parikin – ja kas kummaa, tämän jälkeen hän kykeni näyttämään kaavailemansa fillin perusteet. Ja pian Where Eagles Daren alku olikin valmis!
Kai: – Valikoituiko Where Eagles Dare avausraidaksi sen vuoksi, että Piece Of Mind oli sinun Maiden-debyyttisi?
Nicko: – Luulen niin. Tuottajamme Martin Birch oli vahvasti mukana koko prosessissa – myös biisijärjestyksen suunnittelussa – ja muistan hänen olleen sitä mieltä, että Where Eagles Daren täytyy olla levyn avaaja.
Kai: – Piece Of Mindiltä löytyy myös eräs kaikkien aikojen tunnetuimmista Maiden-biiseistä. Tajusitteko jo studiossa, että The Trooper on erittäin merkittävä kappale?
Nicko: – En muista The Trooperin tuntuneen mitenkään erityiseltä. Olimme erittäin tyytyväisiä albumikokonaisuuteen, mutta yksittäiset kohokohdat eivät olleet vielä selvillä.
– Mutta tosiaan, The Trooper on noussut yhdeksi suurimmista kappaleistamme. Olemme tietenkin edistäneet asiaa soittamalla biisiä livenä kiertue toisensa jälkeen. Nyt käsillä olevan The Future Past -rundin versio on aikaisempaa hitaampi, ja vaikka The Trooper laukkaakin hienosti yhä edelleen, haluaisin soittaa sen vähän ripeämmin. Se ei kuitenkaan käy päinsä, sillä sain treenivaiheessa varsin tiukat tempo-ohjeet eräältä laulajalta ja parilta kitaristilta… Haastavinta on se, että olen vetänyt The Trooperia neljänkymmenen vuoden ajan, ja kappale on porautunut hyvin syvälle kehooni ja sieluuni. Kun biisi nyt soitetaan hieman aiempaa hitaammin, se on yllättävän haastavaa.
Kai: – Ehkä kappaleita täytyy vuosien saatossa sovittaa hieman uudelleen, mutta hienoa on joka tapauksessa se, että te rundaatte edelleen aktiivisesti. Se ei ole itsestään selvää, sillä pari tuntia kestävän heavy metal -keikan soittaminen on kova fyysinen suoritus. Erittäin kova.
Nicko: – Juuri näin. Ja jos olen ihan rehellinen, olen äärimmäisen iloinen ja helpottunut, että pystyn edelleen työskentelemään tällä tasolla. Vielä viime keväänä oma fyysinen tilanteeni oli varsin haastava, mutta onneksi pääsin aika hyvään kuntoon jo ennen kiertueen alkua.
– Ei ole toki mikään salaisuus, että olen sovittanut joitakin rumpuosuuksia uusiksi tälle rundille, ja esimerkiksi konsertit avaavassa Caught Somewhere In Timessa on fillejä, joita en pysty soittamaan tällä hetkellä.
Kai: – Entä miten Alexander The Great päätyi mukaan The Future Past -kiertueen settiin? Kun minulle selvisi, että Alexander The Great on otettu viimein ohjelmistoon, tirautin ainakin pari onnen kyyneltä.
Nicko: – Treenasimme Alexander The Greatia jo aikoinaan, kun valmistauduimme Somewhere On Tour -rundille. Mutta sitten Adrian (Smith) ilmoitti vahvasti, ettei kappaleen livesovitus toimi tarpeeksi hyvin, ja jätimmekin sen pois setistä. Mutta nyt, 37 vuotta myöhemmin, se on viimein mukana.
– Aiheeseen liittyy eräs hupaisa muisto. Vaikutan myös Titanium Tart -nimisessä hauskanpitoyhtyeessä, ja mehän soitamme Iron Maidenin biisejä. Teimme muutaman keikan viime vuonna, ja kun tuolloin mietimme kappalelistaa, päätimme ottaa mukaan Alexander The Greatin. Kun kerroin suunnitelmasta Stevelle, hän pyysi yllättäen ottamaan biisin pois setistä. Kummastelin hänelle, että miksi ihmeessä et halua meidän soittavan Alexander The Greatia. Hän vastasi: ”Se ei ole hyvä juttu, sillä Iron Maiden ei ole koskaan esittänyt biisiä livenä.” Sitten naurahdin, että juuri tämän vuoksi me haluaisimme esittää sen… No, keskustelu päättyi hienoon ”kompromissiin”, sillä päätimme soittaa Alexander The Greatin seuraavalla Maiden-rundilla.
– Alexander The Greatista puheen ollen… Ennen ensimmäistä Tampereen-keikkaa Bruce (Dickinson) tuli kysymään, voisiko hän lyödä Alexander The Greatiin kuuluvat gongi-iskut. Kerroin Brucelle, että suunnitelmassa on pari ongelmaa. Yksi: ajoituksen kanssa on oltava todella tarkka. Kaksi: nuijan varsi on aika lyhyt, ja iskujen pitäisi osui gongin keskelle. Bruce ei luovuttanut vaan hän ilmoitti lyövänsä oikeaan aikaan. Sitten hän lisäsi: ”Ja jos laskeudun rumpujen yläpuolella olevalle juoksurampille polvilleni, niin yletyn iskemään gongin keskelle”. No, kuinka kävikään? Ainakin yksi lyönti meni ajoituksen puolesta aivan metsään. Ja kun Bruce sitten asteli rampilta alas, hän otti epähuomiossa nuijan mukaansa. Yksi lyönti oli kuitenkin vielä jäljellä, ja se jäi sitten iskemättä. Kun Alexander The Great päättyi, Steve loi minuun päin parikin merkitsevää katsetta puistellessaan päätään Brucen touhuille. Hah hah!
Teksti: Timo Isoaho
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/23.