Se Alavala-aika näyttää jotenkin epämääräiseltä. Bändi ei ulospäin näyttänyt oikein tietävän itsekään, mitä ja miten asioita tapahtuu ja mitä se haluaa olla.
– Ihan varmasti. Aloitettiin enkkurockilla, mutta sittenhän mä ryhdyin opiskelemaan musiikkiterapiaa Jyväskylässä, mihin liittyi myös tosi intensiivistä itsereflektointia. Siinä vaiheessa vaihtui myös kieli. Olin tehnyt siihen mennessä kaiken englanniksi ja särö edellä. Musiikkiterapiaopintojen aikana tajusin ekaa kertaa tieteellisesti, miten musiikki vaikuttaa aivoihin, mutta myös psyykkisellä puolella emotionaaliliittosesti, mitä se musiikki oikeasti on.
– Me ilmaistaan jotain alkukantaisia ja syviä tunteita musiikin välityksellä, joiden ilmaisu ei onnistu millään muulla tavalla, edes sanoilla. Totta kai mun pitää siis ilmaista itseäni äidinkielelläni, jos mä oikeasti haluan laulaa joistain oikeasti merkittävistä asioista.
Missä vaiheessa ryhdyit työstämään omalla nimelläsi julkaistavaa soololevyä Herätä Helsingin yö?
– Seuraava käännekohta oli varmaan 2017, kun mun 11 vuoden avoliitto päättyi Masin (Hukari) kanssa, joka oli myös Alavalassa, joka luonnollisesti myös päättyi. Me ollaan Masin kanssa hyvissä väleissä, mutta eroa seurasi omassa elämässä aika synkkä vaihe. Soitin Mira Luoti -yhtyeessä silloin. Siinä vaiheessa se tuntui hyvältä, että mun ei tarvinnut liidata bändiä tai olla artisti, vaan olin Miran kitaristi. Se pelasti mut. Rivimuusikon paikka voi olla aika kiva, jos on itse skutsissa omassa elämässään.
– Se oli keväällä 2019, kun meillä oli Tiktakin Hartwall Arena -keikka ja oltiin Inkfishillä tekemässä jotain backtrackeja. Gabi (Hakanen) kysyi, että teetkö vielä sitä Alavalaa. Sanoin, että en, mutta olen tässä nyt pari vuotta kirjoittanut musaa. Yritän keksiä jotain tapaa tehdä soololevyä. Gabi sanoi, että tässä sä seisot Vallila Music Housen tiloissa. Se meni ihan täydellisesti, me ollaan Gabin ja Ernon (Laitinen, uuden albumin tuottaja) kanssa kuitenkin tuttuja sieltä Tiksu-ajoilta. En edes osannut ajatella tai lähestyä heitä. Mutta se meni ihan täydellisesti.
Mutta soololevyn eteen kiilasi kaikesta huolimatta toinen bändipesti.
– Oltiin levynteossa vähän yli puolivälin, kun Rasmus-jäbät soitti mulle. Olin varma, että tähän mun pitää sanoa joo. Mutta samaan aikaan se tuntui ihan kauhealta, koska olin lähtenyt Mira Luoti -yhtyeestä just sen takia, että mä raivaan tilaa soolohommalle. Levyllehän se yli vuoden tauko teki helvetin hyvää. Siitä tuli ihan sikapaljon parempi levy.
Kuinka paljon hirvitti astua bändiin, jolla on biisejä, jotka fanit ja vähän kaikki muutkin osaa ulkoa. Mennä soittamaan niin tunnettuja biisejä omalla tatsilla itselle uuteen porukkaan? The Rasmus oli jo valmis yhtye, itse tulet kesken matkaa mukaan. Vai otitko sen vain haasteena?
– Taisin sanoa aikaisemminkin, että mulla on suht terve itsetunto, terve minäkuva ja realistinen käsitys itsestäni sekä ihmisenä että muusikkona. Sanoin jo silloin koesoittotilanteessa ääneen, että jos mä olen teidän kitaristi, niin ette saa teknisesti maailman parasta soittajaa, mutta megasitoutuneen ja hyvän tyypin teidän ryhmään. Ja joskus se voi olla arvokkaampaakin bändin jatkumisen ja tulevaisuuden kannalta. En spennannut, miten mä pärjään. Noi on hyviä tyyppejä, ajattelin, että sovin siihen ryhmään. Ainoa mitä mä spennasin, oli juuri se, mihin viittasit. Eli jengi tietää niin tarkkaan, miten ne biisit menee. Ja jos mä soitan ne ”väärin” jotenkin eri tavalla kuin ennen. Mutta se helpotti, kun tajusi, ettei yleisö kelaa sitä.
– Se oli mulle aika kiitollinen paikka tulla bändiin tilanteessa, jossa sen sisällä oli ollut huonoa fiilistä jo pidempään. Pauli (Rantasalmi, alkuperäinen The Rasmus -kitaristi) oli varmaan sitä omaa lähtöään työstänyt jo pidemmän aikaa, mikä on vaikuttanut siihen, kuinka motivoitunut hän on ollut. Se valuu tietysti koko ryhmään. Oli kiitollinen paikka tulla siihen, koska riitti, että olin innoissani. Se, että tulen paikalle, jee, aletaan soittaa on jo paljon enemmän kuin mitä se tunnelma oli hetkeä aikaisemmin ollut. Se vaikutti siihen, että kaikki innostui, mikä sai mut tuntemaan itseni tosi tervetulleeksi.
Millainen roolisi on Rasmuksessa? Osallistutko esimerkiksi biisintekoon?
– En. Me ollaan just tekemässä levyä numero 11. Mennään loppuvuodesta jo äänittämään pohjia. On tuntunut ihan sikahyvältä. Rise-levyhän (2022) oli valmis, kun liityin yhtyeeseen. Se ei tunnu sillä tavalla omalta levyltä, vaikka mä pääsinkin soittamaan muutamaan biisiin (Jezebel, Live And Never Die, Rise). Ihanaa, että sain jonkin linkin siihen albumiin, mutta en ole ollut sen tekemisessä alusta asti mukana. Mutta nyt tuntuu hyvältä, kun on päässyt olemaan mukana biisien sovittamisessa alusta lähtien. Olen tosi innoissani tulevasta levystä!
Nyt kävikin kätevästi, että olet samaan aikaan aktiivinen sekä soittajana että lauluntekijänä, jota roolia Herätä Helsingin yö sinusta etunenässä esittelee.
– Tein jo silloin 2018 päällekkäin Tiktak-comeback-keikkoja, Mira Luoti -keikkoja ja soolokeikkoja nainen ja kitara -pohjalta. Silloin oli monta eri roolia. Jos ajattelisin omaa uraani sooloartistina, mun ei kannattaisi olla Rasmuksessa kitaristina, koska se sekoittaa jengin käsityksen: ”kuka toi on, miksi toi tekee montaa asiaa?” Mutta sellaisia me ihmiset ollaan. Olen aina rakastanut ristiriitoja ja vihannut, että meidän pitäisi olla lokeroitavissa kolmella napakalla adjektiivilla.
– Tiktak-aikaan olin ”se punk-tyyppi” siitä bändistä. Aivan kuin en olisi tehnyt mitään muuta. Rakastan ja haluan tehdä kaikenlaista musaa. Omalla nimelläni haluan kertoa mun tarinan. Ihan yhtä paljon meitsiä on potkia ilmaan Rasmus-keikalla ja vetää niitä riffejä. Ei me ihmisetkään olla vain yhdenlaisia. Jos miettii ihmisen persoonaa, niin sä olet erilainen puolison, omien vanhempien tai omien skidien kanssa. Ihan samalla tavalla toivoisin, että mulla saisi olla muusikkona myös monta roolia.
Herätä Helsingin yö -levyn tekstit ovat hyvin suorasukaisia. Onko kyseessä tyylivalinta vai niin kuin Rakkaus on kuin -kappaleessa laulat ”en osaa vertauskuvia tai symboliikkaa”?
– Se on valinta. Pidin alkuvuodesta biisintekopajaa nuorille ja mua hykerrytti, kun nuorisolaiset kirjoittaa lyriikkaa niin abstraktisti. Kirjoitin itsekin silleen – tosi paljon symboliikkaa ja asioita, joita voi tulkita monella tavalla. Jos rumasti haluaa sanoa, niin sehän on lopulta sellaista dadaa eikä tarkoita oikein mitään, vaikka onkin kauniita ja synkkämielisiä sanoja pötkössä.
– Olen pohtinut tosi paljon tekstien kirjoittamista koko elämäni ajan ja tein tietoisen valinnan, että kun mä teen sen ensimmäisen levyn omalla nimelläni, niin haluan, että se on hyvää se lyriikkaa, mutta mä en halua, että siellä on ollenkaan kiemuraista yläpilveä, vaan halusin, että se on suoraa.
– Tunnetaso löytyy konkretian kautta. Jos mä puhun konkreettisista asioista, jotka on oikeasti tapahtunut tai voisi oikeasti tapahtua, niin sitä kautta kuulijalle syntyy mielikuva konkreettisesta tilanteesta ja sitä seuraava tai edeltävä tunne. Jos kuvailee vertauskuvallisesti asioita ja miettii, mihin konkreettiseen hetkeen ne vois liittyä, niin se tunneyhteys ei ehkä ole yhtä vahva.
Kun miettii suomalaista rocklyriikkaa, niin sitä dadaa ja yläpilveä kuitenkin lähtökohtaisesti pidetään hienompana ja arvostetaan enemmän kuin suoraviivaista tekstitystyyliä.
– Olet täysin oikeassa. Mutta elämä on tavallista. Kaikkein suurimmatkin tunteet on aika tavallisia. Ihmisten merkittävimmät käännekohdat on universaaleja eli tapahtuu tosi monille muillekin. Mua ärsyttää tosi paljon tässä ajassa se, että meidän kaikkien pitäisi olla jotenkin omanlaisia ja spessuja. Se liittyy paljon sosiaaliseen mediaan, jossa tavallisuus on kirosana. Mutta se on kuitenkin se, mikä on totta. Jos me halutaan voida hyvin tai nähdä kauneutta ympärillä, niin silloin ehkä pitäisi lähteä siitä tavallisuudesta.
– Suurimmasta osasta ihmisistä ei tule tähtiä. Pitää löytää se kauneus sieltä tavallisuudesta, jos niin haluaa sanoa. Mun puolisoni vittuilee mulle, kun sanon tosi usein, että ”tää on kauneinta mitä mä oon koskaan nähnyt”. Sanon niin naurettavan usein, mutta ehkä se kuvaa mun tapaa tsiigata maailmaa. Kun ollaan mökillä ja aurinko laskee, niin se on kauneinta, mitä mä olen koskaan nähnyt. Mutta seuraavana päivänä, kun ajetaan kotiin, niin saatan sanoa silloin iskevästä kaatosateesta samalla lailla. Vaikka hän sanoo sen vittuilevaan sävyyn, niin mä ajattelen sen silti kehuna.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/23.
Lue artikkelin toinen puolisko alla olevasta linkistä.
