On tietysti tutkimustenkin valossa totta, että nuorten lukutaito on heikentynyt ja lukemisen määrä vähentynyt, mutta silti keskustelu aiheesta tuntuu ikiaikaiselta. Ja kun sitä esimerkiksi somessa käydään, moni keski-ikäinen ilmaantuu paikalle muistelemaan, että erikoistyyppien harrastushan se hänenkin teinivuosinaan oli.
Niin oli, sen voin omienkin ysärimuistojeni pohjalta vahvistaa.
Samae Koskinen on erikoistunut soolourallaan tietynlaisiin triggeribiiseihin: niissä hunajaiset melodiat ja mutkaton suomipoppaus yhdistyvät niin perustavanlaatuisiin aiheisiin, että siinä mennään häikäilemättä liskoaivotasolle. Mutta sieltähän juuri voi tavoittaa hyvän olon pisteitä, joiden kutittelu toimii aina.
Yksi hänen parhaista kappaleistaan kertookin orastavasta koululaisromanssista, jonka keskiössä ovat kirjat ja levyt, erityisesti siis amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin vuonna 1915 ilmestynyt klassinen runoteos Spoon River antologia. Keneenpä nyt tällainen aihe ei vetoaisi?
Kokemusperäistä faktaa on, että ensimmäisten kunnollisten ihastusten kanssa on kaikkein vaikeinta toimia. Molemmat tajuavat, että tässä on jotain, mutta miten saada ylitettyä se kaveruuden ja jonkin muun välissä oleva muuri? Sitä voi yrittää kiertää puhumalla loputtomiin vaikka niistä kirjoista ja levyistä. Niistä sanottujen sanojen on silloin tarkoitus merkitä pintatasonsa ohella jotain muuta: ”Mä kuuntelen kun kerrot, miten kaikkeen ihastut / Sun äänes nousee, kun innostut / Sä puhut musiikista ja sun lempikirjoista / Yks on Spoon River antologia.”
Tietyssä elämänvaiheessa, joka itselläni assosioituu eniten lukiovuosiin, luettu ja kuunneltu sekoittuu omaan todellisuuteen tavalla, joka menee niin sanotusti tunteisiin. Silloin yhteisen kosketuspinnan löytäminen toisen ihmisen kanssa tapahtuu nimenomaan taide-elämysten kautta, ja koska tosiaan jokainen koulunpihan tyyppi ei niitä kirjoja lue, niin samanmielisyyden löytäminen on sitäkin arvokkaampaa.
Ongelma voi sitten olla, että harvoinpa kaksi teiniä ovat kumpikin tutustuneet kaikkiin samoihin teoksiin. Entä jos se maailman suloisin vaahtoaakin jostakin, mistä ei ole itse kuullutkaan? Potentiaalisesti nolo tilanne! Niin käy Samae Koskisenkin kertojahahmolle: ”En ollu lukenu sitä, en lue paljoo muutenkaan / Mut oot niin ihana, etten kehtaa tunnustaa.”
Koskinen ei sukupuolita henkilöitään, mutta onhan se stereotyyppistä, että tytöt lukevat poikia enemmän, myös siinä nörttien viiteryhmässä, johon Spoon Riverin henkilöt kenties assosioituvat. Sitä paitsi perehtyminen kouluikäisenä vuonna 1915 julkaistuun klassikkoon on jo osoitus melkoisen syvästä asianharrastuksesta. Toki Mastersin teos on varsinkin takavuosikymmeninä ollut nimenomaan fiksujen koululaisten suosikkikirjan maineessa.
Edgar Lee Masters (1868–1950) oli tuottelias ja monialainen kirjailija, joka muistetaan käytännössä tästä yhdestä teoksesta. Spoon River antologia esittelee kuvitteellisen pikkukaupungin sen hautausmaalle haudattujen ihmisten kautta. Muistokirjoituksista avautuu vainajien oma ääni, heidän kokemuksensa elämästään osana yhteisöä. Runoteoksen hahmot tulevat kuulluiksi vasta kuolemansa jälkeen.
Samae Koskisen kertoja on yritteliäs nuorukainen: hän lainaa Spoon River antologian kirjastosta, jonka jälkeen voi puhua siitäkin ihastuksensa kanssa. Seuraa entistä innostuneempia juttuhetkiä koulun käytävillä, mutta se muuri, se on edelleen ylittämättä.
Kertoja on kuitenkin ymmärtänyt lukemastaan olennaisen: ”Mut täytyyhän mun joskus suuni avata / Ei haudan takaa pysty kuin kirjoissa.”
Miten näppärän ammattimainen tematiikan sitominen nippuun! Oikeastaan naurattaa. Mutta silti skenaario on kovin elämänmakuinen ja herttainen: jos ei ole kokenut jotain juuri tällaista, on aika todennäköisesti kokenut jotain rinnasteista. Laulun lopputulema jää avoimeksi, mikä on täydellinen ratkaisu sekin.
Mutta toki ihanan ensirakkauden toivoo ”saavan täyttymyksensä”. Samae tietää kuulijan sitä toivovan – ja senkin, että ensisuudelman liittäminen laulun loppuun vain latistaisi sen.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/23.
