Analyysissä PMMP:n suloisenhaikea laulu lapsuuden viimeisestä kesästä, kun uusi aika alkaa ja paljon jää taakse

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään tällä kertaa PMMP:n esikoisalbumin Kesä -95 -kappaletta, jossa heitetään nuoruuden kynnyksellä hyvästejä lapsuuden ystäville. Teksti on julkaistu Soundissa 7/21.

Kesälomallani palasin 30 vuoden päähän menneisyteen. Satunnaisesta somekeskustelusta syntyi idea järjestää Katajarannan ala-asteen 6B-luokan epämuodollinen luokkakokous. Suurinta osaa vanhoista tyypeistä ei onnistuttu tavoittamaan, mutta pienemmälläkin porukalla saatiin aikaan hauska ja pitkä ilta Ounasjoen rannalla. Näin useita ihmisiä, joiden elämästä sitten peruskoulun en tiennyt mitään.

Tuo kuudes luokka on vakiintunut muistoihini kouluvuosien kulta-ajaksi. Luokkahenki oli hyvä, kiusaajia ei ollut tai heidät pidettiin kurissa, vanhoillislestadiolaisen opettajan konservatiiviset käytännöt vain vahvistivat yhteenkuuluvuutta.

­Tavallaan jo päättäjäispäivänä tiesi kadottaneensa jotain korvaamatonta, vaikkei sitä osannut sanallistaa edes itselleen.

Porukka hajosi eri yläasteille. Itse jouduin seiskalle mennessäni vaihtamaan vain tien puolelta toiselle, mutta se oli eri maailma ja ennenaikaisesti päälle iskeneet teini-iän vaatimukset tuntuivat tekevän lopun kaikesta hauskasta ja muuttavan koulunpihan selviytymistaistelun areenaksi.

Ei kai ole ihme, että olen läpi vuosien nostalgisoinut kuudetta luokkaa ja dramatisoinut mielessäni sen jälkeistä murrosta.

Niinpä, kun vuosia myöhemmin kuulin PMMP:n kappaleen Kesä -95, olin heti myyty ja assosioin sen omaan kokemukseeni. Tämä ei suinkaan tapahtunut heti, kun biisi oli julkaistu duon Kuulkaas enot! -esikoisalbumilla. Minäkin olin niitä, jotka löysivät PMMP:n vasta seuraavan Kovemmat kädet -menestyksen (2005) myötä, kun sen diggaamisesta oli tullut ”uskottavaa”. Onneksi perehdyin kuitenkin myös debyyttiin, joka on selvästi monitahoisempi kokonaisuus kuin niistä Rusketusraidoista voisi päätellä.

Kesä -95. Kun laulun otsikkoon nostetaan tarkka ajanmääre, jota ei itse tekstissä edes esiinny, on sillä merkityksensä. PMMP:n pääasiallinen sanoittaja Paula Vesala on syntynyt 1982 eli hänelle tuo on ollut ala- ja yläasteiden välinen kesä. Ja esi- tai varhaisteinin näkökulmasta teksti on kerrottukin. Se on ystävyyslaulu, joita popmusiikissa ei todellakaan ole liikaa.

Ystävyys on hämmentynyttä sekoilua orastavien aikuispaineiden keskellä: ”Marketissa uikkari keltainen / Sinä autoit mua, kun pöllin sen / Koiranputket heinällä täytettiin / Poltettiin, mä yskin, yskin.

Ennen muuta se on kuitenkin syvää yhteenkuuluvuutta ja samalla aaltopituudella olemista: ”Verivala tehtiin ja sormenpäihin kun pistettiin / se sattui, sattui.

Ja siinä kaikessa on syvä kaihon pohjavire, sillä toinen on muuttamassa pois ja toinen jäämässä. Eikä tuossa iässä ”pidetä yhteyttä”, vaikka mitkä valat olisi vannottu, sillä kaikki muuttuu liian nopeasti ja nostalgia iskee vasta paljon myöhemmin: ”Pitää sanoo: ’Soitellaan!’ ’Niin tehdään!’ Muttei silti kuitenkaan.

Alaikäinen on maailman ja perheensä armoilla: hänet voidaan repiä kyselemättä juuriltaan.

Jotakin popmusiikin alttiudesta subjektiiviselle tulkinnalle kertoo, että alun perin ihastuessani Kesä -95:een tulkitsin sen hyvästeiksi kokonaiselle ystäväpiirille, kaiketi juuri koululuokalle. Tekstin lopussa tosin kirjoitetaankin ”hei hei luokan tauluun”.

Tämä lienee myös sukupuolisidonnainen kysymys. 12–13-vuotiaiden poikien ei ainakaan minun lapsuudessani ollut helppoa solmia kahdenvälisiä ystävyyksiä, joihin olisi ollut lupa suhtautua tunteellisesti. Ja sellaisen ystävyyden viimeisestä kesästähän PMMP:n helmi kertoo. Se on fokus, vaikka taustalla olisi aavistus muutoksen pelottavuudesta yleisemminkin. Itse projisoin samoja tunteita koko luokkaani, vaikka olihan minullakin kaksi bestistä, sellaista termiä ei vain sopinut käyttää.

Vähäeleiseksi melankoliapopiksi sovitettu laulu erottuu esikoisalbumin hieman hiomattoman tykittelyn keskellä juuri sillä, ettei pidä meteliä itsestään. Se ei kaipaa edes varsinaista kertosäettä. Jo tässä varhaisessa vaiheessa Jori Sjöroosin, Paula Vesalan ja Mira Luodin vahvuudet kohtasivat parhaimmillaan maagisessa kulmassa.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/21.