2010-luvun alun suomipopin valtavirrassa oli selvä juonne, jossa hippityyppisen elämänasenteen ja eräänlaisen luomuestetiikan pohjalta syntyi todella suosittujakin teoksia, alkaen nyt vaikka Jukka Pojan ja Elokuun hiteistä. Reggae, iskelmä, hiphop ja folk olivat ne musiikilliset ainekset, joilla pelattiin.
Maakunnissa ei välttämättä ollut kyse erityisestä buumista. Tampereen, Jyväskylän ja Rovaniemen hipit ovat eläneet haluamaansa elämää trendeistä riippumatta ainakin koko 2000-luvun. Mutta koska populaarikulttuuri maassamme pyörii Helsingin ympärillä, tällaisen estetiikan tunkeutuminen pääkaupunkiseudulle tuntui julkisuuden näkökulmasta ratkaisevalta. Onhan Helsinkikin kaupunki, jossa riittää lähiluontokohteita romantisoitavaksi.
Näihin vuosiin osui myös Yonan ja Liikkuvat Pilvet -orkesterin levytysuran alku. Vaikka iso bändi venyi alusta asti paljon verrokkejaan monipuolisempaan ilmaisuun, oli Yona hahmona, laulajana ja sanoittajana selvästi osa tätä liikehdintää. Oikeastaan hän oli usein äärimmäisin esimerkki siitä, haastatteluissaan ja promokuvissaan ja sanankäänteissään niin kaukana betonitodellisuudesta, että jakoi väistämättä mielipiteitä. Itse nostin tietyn epäluulovaiheen jälkeen käteni pystyyn vuoden 2012 Vaikka tekee kipeää, ei haittaa -levyn kohdalla: antauduin. Pian toki myös sen kahden edeltäjän äärellä.
Vaikka tekee kipeää ilmestyi syyskuussa, mutta sain sen arvostelua varten käsiini selvästi elokuun puolella, jolloin kesä oli vielä voimissaan. Muistoissani se on kaikkien aikojen hippikesä, vaikka niin ajatellessani joudun tukeutumaan musiikin ohella henkilökohtaisiin syihin, sillä aika kalseaa ja sateista oli kahteen edelliseen verrattuna. Tuona kesänä löysin Helsingin kantakaupungin hippimäisimmät alueet, Kumpulan ja Toukolan. Kävin Lammassaaressa, jonne ruovikon läpi johtavien pitkospuiden vaiheilla säkenöi myyttistä yksisarvispölyä. Tuolloisissa haastatteluissa Yona kertoi elämästään sähköttömässä ja vedettömässä pikkumökissä juuri siellä.
Vaikka tekee kipeää -albumin kärkiraitoihin lukeutuva Elämän luonne ei kuitenkaan ole särötön luonnonmukaisen idyllin kuvaus. Enemmän se kertoo toivioretkestä paikasta x paikkaan y, eikä silloin tietenkään puhuta vain konkreettisista paikoista. Ei, vaikka biisi periaatteessa lähtee liikkeelle juuri tällaisesta konkretiasta, paikannimiä mainiten. Kertoja on ”Merihaassa, mieli maassa” betonin keskellä ja pyöränkumikin tyhjä, mutta naapurin tarakalta voi lainata omin luvin pumppua ja polkea liikennesääntöjä uhmaten Tokoinrantaan. Sen pidempää reissua ei pintatasolla tehdä, mutta sen kestäessä on kuitenkin edetty suljetusta tilasta avoimeen tilaan, ahtaan portin läpi.
Ja kun tämä on kerran tehty, on kaikki mahdollista: ”Elämän katselu ruohonjuuresta tänään / Huomenna lentotähtenä länteen tai itään.”
Tässäkin biisissä avainsanat ovat kuitenkin ne, jotka on nostettu kertosäkeeseen: ”Vapaa kuin tuuli, se on elämän luonne / Kuin lapsi juoksee se sinne, tänne, tuonne.” Siinä tiivistyy uushipin elämännäkemys, jossa halutaan sanoutua irti ajan, paikan, yhteiskunnan ja sosiaalisten normien kahleista ja seurata mielijohdetta. Näkökulmasta riippuen ihana tai rasittava tapa katsoa olemistamme täällä, mutta sellainen, josta olisi varmaan hyvä omaksua ainakin joitakin perusaineksia toimintaansa.
Kuluneen vuosikymmenen aikana osa tästä vapaudesta tuntuu haalistuneen, mutta minähän olen vanhentunut siinä missä Yonakin. Hän on musiikillinen superlahjakkuus, jolta on lupa odottaa viimeisteltyjä mestariteoksia. Uusin Uni johon herään (2021) on eittämättä sellainen.
Mutta Elämän luonteessa on kaikki sama maksimalismi pirskahtelevampana versiona: siinä, miten Yonan kotikutoiset räpit sulautuvat saumattomasti riemukkaaseen kertosäkeeseen, miten Liikkuvat Pilvet nostaa kudelman euforisiin sfääreihin, kun sanat loppuvat.
Lopussa uneksija palaa taas todellisuuteen ja orkesterikin maan pinnalle. Matka on tehty ja väliaikaista kaikki oli vaan, mutta löytyi muutakin kuin betonikaupunki: ”Elämä on yllättävän sykähdyttävä setti.”
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/23.
