Free Record Shop lopetti toimintansa Suomessa. Kukaan ei jäänyt suremaan.
Tavaratalojen viihdeosastoilla cd-levyt tungetaan koko ajan ahtaammalle. Lisää tilaa tarvitaan lähinnä halvoille dvd-leffoille.
Tietoja samanlaisista tapahtumista on tihkunut maailmalta jo jonkin aikaa. Lontoossa tai New Yorkissa ei voi enää pyörähtää Tower Recordsissa. Muun muassa opiskelijoiden suosima brittiläinen Fopp-ketju laittoi vastikään lapun luukulle kymmenissä myymälöissään. Apuun rientänyt HMV jatkaa kaupantekoa muutamassa keskeisessä kaupassa.
Isossa-Britanniassa cd-levyjen myynti laski noin kymmenen prosenttia tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla. ÄKT:n yksipuolisen propagandan mukaan Suomessakin myydään alati vähemmän musiikkia. (ÄKT:n tilastoista puuttuvat tietenkin kaikki Suomen levykaupoissa myytävät import-levyt. Niitä myydään enemmän kuin moni ymmärtääkään.)
Kaikkia näitä on käytetty esimerkkeinä siitä, kuinka surkeasti musiikkibisneksellä pyyhkii ja kuinka lähellä cd-levy on tarinansa loppua. Asiassa on tietysti toinenkin puolensa.
Ihmisten kiinnostus musiikkia kohtaan ja musiikin kulutus eivät tietenkään ole laskeneet mihinkään. Miten se voisikaan, kun juuri nyt on tarjolla enemmän musiikkia, enemmän kiinnostavia levyjä kuin koskaan?
Hieman mutkia oikomalla voi väittää, että kyse on massamarkkinoiden ongelmasta. Marginaalissa monilla toimijoilla menee mainiosti. Lontoossa kaikkeen vaihtoehtoiseen keskittyvä Rough Trade avasi vastikään kooltaan ja valikoimaltaan valtavan uuden liikkeen entisessä panimossa Brick Lanelle. Vastaavia esimerkkejä löytyy lähempääkin.
Muutamassa vuodessa Levykauppa Äx on laajentunut vaivihkaa jo neljään kaupunkiin – Jyväskylään, Kuopioon, Ouluun ja Turkuun. Helsingissä Stupido Shop ja Keltainen Jäänsärkijä muuttivat vastikään suurempiin tiloihin. Veikkaan, että niissä kaikissa on myyty enemmän vaikkapa Editorsin ja Interpolin levyjä kuin Ari Koivusen kevytheviä.
Top 40 -levyjen tyrkyttämisestä kieltäytyneitä erikoisliikkeitä katsottiin pitkään kuin rikkaruohoja. Nyt juuri ne ovat osoittaneet elinvoimansa.
Tero Alanko