Teksti: Jean Ramsay
Kun kuulin keväällä 2023 Roger Watersin aikeista äänittää uudelleen emoyhtyeensä Pink Floydin menestyneimmän levyn The Dark Side of The Moon (1973), nauroin ääneen. Taisin aika pian sen jälkeen päivittää sosiaaliseen mediaan, että Watersin stalinismissa on näköjään nyt edetty vaiheeseen, jossa kirjoitetaan historiaa uusiksi ja retusoidaan valokuvista pois entisiä tovereita.
The New Statesmanissa kriitikko Stuart Maconie kirjoitti helmikuussa aiheesta hyvin samaan sävyyn, ja Waters veti herneen nenään, todistellen ja puolustellen, toitottaen sitä miten rakastaa David Gilmourin kitarasooloja ja Rick Wrightin sävellyksiä. Tämä tietenkin on melko paksua kaverilta, joka seuraavalla levyllä (The Wall, 1980) antoi potkut Wrightille ja maksoi tälle kiertuemuusikon palkkaa. Viimeiselle levylle Wrightia ei enää edes pyydetty mukaan.
Tässä kohtaa lienee muistuttaa, ettei Roger Waters ole helppo ihminen. Totuus on aina hieman Rogerin hommissa kääntynyt siihen suuntaan, mikä on Rogerille edullisinta.
(Toki ilmeistä viimeistään tämän Redux-levyn kohdalla on, että Roger Waters todellakin oli se keskeinen Pink Floyd mk. 2:sen (jos Pink Floyd mk. 1 on Syd Barretin johtama yhtye) todellinen nero, ja oikeamielisessä maailmassa olisi saanut sittenkin pitää yhtyeen nimen – mutta palataan tähän myöhemmin.)
The lunatic is…
Roger Watersia on helppo vihata.
Ukko on nurissut nurkassansa ja valittanut osapuilleen kaikesta, mikä maailmassa on pielessä aina vuodesta 1983 asti, kun mies löi lihoiksi oman bändinsä ajettuaan sen itse umpikujaan. Ja maailmassahan on osapuilleen kaikki pielessä, aina ex-bändikavereista USA:n kultturihegemoniaan ja Lähi-Idän tilanteeseen. Viimeisimpänä aluevaltauksenaan Waters lähti puolustelemaan Putinin ”erikoisoperaatioa” Ukrainassa, joka sai viimeisimmätkin sormiensa läpi vihaisen vanhan miehen nurinaa katsoneent Pink Floyd -fanit tuhahtamaan turhautuneena ja äänestämään jaloillaan.
No, kaikki ei ole mustaa ja valkoista. Kärjistäen voisi varmaan sanoa, ettei Waters niinkään ihaile Putinia kuin vihaa USA:ta niin pahasti, että positio alkaa selittyä: itse pirunkin toimintaa kaunistellaan, jos tämä ei ole USA. Waters on veistetty samasta puusta kuin Noam Chomsky: vanha juro vassari – anteeksi, kommari –, jonka koko elämä ja intellektuaalinen ura rakentuu tietynlaisen position varaan, ja siitä on vaikea lähteä lipsumaan ilman, että koko korttitalo romahtaa niskaan. Eli sitä päädytään puolustelemaan Putinin hyökkäystä, koska vaihtoehto on vielä hirvittävämpi: pitäisi nähdä USA:n toiminnassa jotain hyvää.
Uuden levyn kansiteksteissä Waters puhuu siitä, että päätyi äänittämään Dark Side of The Moonin uudestaan, koska “sotakiihkoilijat” eivät olleet viitenkymmeneen vuoteen oppineet mitään.
Joka on tietenkin – pardon my French – paskaa, Roger.
Ensinnäkin siksi, ettei Dark Side of the Moon sinänsä käsittele sotaa aivan siinä määrin kuin jopa The Wall (1979) tai etenkin The Final Cut (1983) – tai soolotuotannon puolella Amused to Death (1991). Tai käsittelee se toki siinä mielessä, että levyn keskiössä on kapitalismi ja sen koneistot, joiden synkimmistä kääntöpuolista rujoin ja tuhovoimaisin on tietenkin sota. Mutta enemmän se käsittelee tuon samaisen koneiston toista äärireunaa, eli yksilöä ja tämän syrjäytymistä tuon nimenomaisen koneen armoilla. Sota ja levy-yhtiöt ovat Watersin arvojärjestelmässä osa samaa isoa koneistoa, jonka olemassaolo perustuu voittomarginaaleihin: aina pitää saada enemmän ulos kuin mitä laittaa sisään, oli kyse sitten sotilaista tai vinyylilevyistä.
Kumpikin levy huipentuu triptyykkiin Any Colour You Like – Brain Damage – Eclipse, joiden alttarilla vääntelehtii se Pink Floydin miljonäärien kartanoissa ja niiden linnavalleilla ikuisesti kummitteleva kuolleen kuninkaan kummitus, eli Syd Barretin haamu.
Syd, joka oli haamu jo eläessään.
Barrett on Floydin Brian Jones: albatrossi, jonka raatoa Waters ja Gilmour kantavat kaulassaan lopun elämäänsä. Kummitus, jonka varaan hiekkalinnat aikanaan rakennettiin ja jonka häilyvän mutta kulmakivenomaisen luonteen takia ne eivät koskaan ole vakaalla pohjalla. Loputon syyllisyys ja loputon epävarmuus siitä, mitä olisi voinut olla.
Paitsi ettei ole, enää.
Barrettin tilalla kuun pimeän puolen peilissä seisoo tällä uudella levyllä Waters itse. Hän itse on se aurinko, jonka heittämään varjoon jotain olennaista jää. Syyllisyyden tilalla resonoi kuitenkin jonkunlainen anteeksiantoa ja rauha.
Jo pelkästään tämän ansioista tämä uusi levy ansaitsee olla olemassa.
Free Four
Ensimmäinen neronleimaus on aloittaa uusi levy eli Redux kappaleen Free Four ensimmäisellä säkeistöllä. Suurelle yleisölle tämä lienee liki tuntematon obskuriteetti, mutta vähänkään Floydiin perehtyneelle se on tuttu Barbet Schroederin elokuvan La Vallée mönkään menneeltä soundtrackiltä Obscured By Clouds (1972) (USA:n markkina-alueen huomioiden on hirtehistä, että kappale itsessään oli jonkinmoinen hitti, jonka takia se on päässyt ainoastaan Yhdysvalloissa julkaistulle Works-kokoelmalevylle).
Kappale on ihan nimen tasollakin eräänlainen vertauskuva. Free Four, ”vapaat neljä / vapauta neljä”, joka tietenkin on tahallinen harhautus ja sivupolku, sillä nimi tulee tavasta, jolla Waters laskee kappaleen sisään sen alussa korostetulla cockney-aksentilla, ”one-two-free-four”. Silti on kutkuttavaa hahmotella, ketkä ne neljä ovat, jotka tässä pitäisi vapauttaa tai jotka ovat jo vapaita. Ei liene sattumaa, että Pink Floydissa on neljä jäsentä, ja he ovat vielä tässä kohtaa vapaita – ennen kuin astuvat Dark Side of the Moonin myötä Yhdysvaltain markkinoiden kaikennielevään koneeseen.
Tämän marginaalisen kappaleen ottaminen astinlaudaksi itsessään hämmentää, sillä Floyd-kaanonissa usein ohitettu levy ei ole niinkään ohutta yläpilveä tai instrumentaalileijuntaa, vaan se on pikemminkin nippu varsin napakoita ja perinteiset muotokriteerit täyttäviä kappaleita, joista ainakin Free Four ja Childhood’s End nousevat helposti yhtyeen tuotannon ykkösluokkaan – jos niitä jaksaa tarkastella irti kontekstistaan.
Erikoisen mielenkiintoiseksi valitun kappaleen tekee se, että sillä on tietynlainen orgaaninen yhteys itseensä Dark Side of the Mooniin: Obscured by Clouds on äänitetty vuonna 1972, juuri siihen aikaan kun Floyd työsti magnum opustaan. Se voidaankin nähdä eräänlaisena sisarteoksena, levynä levyn sisällä, jossa kahden viikon hätäisesen aikataulun johdosta tulee vilautettua jotain sellaista, minkä yhtye mestariteoksestaan editoi. Ilmiselviäkin yhteyksiä on: Childhood’s End perustuu samaan rumpukomppiin kuin Time.
Etenkin Free Fourin kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat huomionarvoisia siitä, että ne käsittelevät samoja teemoja kuin Time: ajan kulumista ja vanhenemista. Alkuperäisessä muodossaan Free Four on näennäisen hyväntuulinen akustinen renkutus, joka Reduxilla kuitenkin muuttuu vanhan miehen äänellä luettuna ja painotettuna joksikin aivan päinvastaiseksi: kiroukseksi, manaukseksi. Tapa, jolla Waters lausuu sanat ”sick room”, saa ihon kananlihalle.
”The memories of a man in his old age / Are the deeds of a man in his prime / You shuffle in the gloom of the sick room / And talk to yourself as you die
Life is a short warm moment / And death is a long cold rest / You get your chance to try / In the twinkling of an eye / Eighty years with luck or even less”
Kahdeksankymmentä vuotta, toden totta. Ei liene sattumaa, että Waters on Reduxin ilmestyessä täyttänyt juuri 80 vuotta. Onneakin on ollut matkassa, aivan kuten Waters sanoituksessaan visioi. Alkuperäisessä muodossaan Free Four käsittelee mahdollista lähestyvää massamenestystä huumorin kautta. Waters näkee siinä etiäisen tilanteesta, jota lopulta avaa Wish You Were Heren kappaleella Have a Cigar.
”So all aboard for the American tour / And maybe you’ll make it to the top / But mind how you go / And I can tell you ’cos I know / You may find it hard to get off”
Niinpä niin – ja näinhän siinä kävi.
Dark Side of the Moonin massamenestys on monessa mielessä se järistys, joka löi kiilan Pink Floydin ydinnelikon väliin ja irroitti pään ruumista eli Watersin “muffineista”, kuten hän entisiä yhtyetovereitaan kutsui 1980-luvulla.
Kuten Briteissä yleensä, kyseessä on loppupelissä luokkajutusta. Siinä missä Waters on kommunistiseen puolueeseen kuuluneen yksinhuoltajaäidin kasvattama isätön poika, ovat Gilmour ja kumppanit ylemmän keskiluokan pörröisestä turvallisuudesta ponnistaneita hopealusikkajatsareita ja valkoisia bluesmuusikoita. Tämä jännite tuli esiin, kun kakkua alettiin 1970-luvun alussa jakaa, ja kakkua alettiin todella jakaa Dark Side of the Moonin jälkeen.
Asetelma on pääpiirteittäin seuraavanlainen: Waters on itse itsensä kruunannut nero, joka kirjoittaa biisit ja sanoitukset, ja muffinit antavat niille sävyjä ja muotoa. Kun tämän seurauksena Watersille alkaa nousta virtsa päähän, antaa hän ensin Wrightille potkut ja palkkaa tämän The Wall -kiertueelle rivimuusikkona. Viimeiseksi jäänellä The Final Cutilla mukana on enää Gilmour, ja hänkin käytännössä yhdellä kappaleella (Not Now John).
1980-luvulta Pink Floyd muistetaan lähinnä kitkeristä oikeustaisteluista. Muffinien emoyhtyeen nimellä tekemät levyt eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin 1970-luvun klassikot, joskin live-spektaakkelina yhtye oli 1980–90-lukujen yksi menestyneimmistä ja muistettavimmista bändeistä, joka rikkoi ennätyksiä ja asetti standardeja kaikenlaisissa logistisissa ja teknisissä mielissä. Studiolevyistä The Division Bell (1994) on täysipainoisempi siinä missä A Momentary Lapse of Reason (1987) on perustaltavalta luonteeltaan käytännössä Gilmourin soololevy.
Kun nyt puhutaan historiallisten dokumenttien retusoimisesta, on hyvä huomata, ettei Waters ole raadolla ensimmäisenä. Vuonna 2019 ilmestyi versio ”muffinien” ensimmäisestä Pink Floyd -levystä A Momentary Lapse of Reason, joka on “Remixed & Updated”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että rumpali Nick Mason on käynyt tällä vuosituhannella soittelemassa rumpuosuudet kappaleisiin, joita ei alkuperäisella levyllä soittanut (Learning To Flyn ja Sorrow’n kaltaisten kasarihirvitysten tönkkökompit eivät parane, vaikka Mason kävisi soittamassa sinne uudet rumpuraidat kymmenen kertaa). Irvokkaimmillaan retusointi on sitä, että Rick Wrightin kuva on photoshopattu Gilmourin ja Masonin viereen (virallisesti Wright palasi yhtyeeseen vasta seuraavalla levyllä The Division Bell).
Still on the Run
Miksi Watersin uusi Redux-levy sitten on olemassa, jos kyseessä ei ole halu nostaa omaa häntää pyyhkimällä yhtyetovereiden saavutuksia historian sivuilta?
Ilmeisin syy on juhlavuosi. Dark Side of the Moon täyttää 50 vuotta. Hyvä aika päivittää, jos on jotain päivitettävää. Puoli vuosisataa on pitkä aika, varsinkin kun huomioidaan, että levy on tuosta ajasta viettänyt 981 viikkoa Billboardin Top 200-listalla ja se on 45 miljoonalla myydyllä kopiolla maailman kolmanneksi myydyin levy. Kiistatta voinee sanoa, että kyseessä on populaarimusiikin yksi keskeisimmistä monoliiteista, eikä mikään retusointi tai taikatemppu voi ylittää alkuperäisen levyn kulttuurista merkittävyyttä.
Jos ei pääse yli, voi yrittää mennä alta. Waters on itse sanonut äänittäneensä levyn uudestaan tuodakseen esiin sen sydämen ja sielun tekstuaalisesti ja musiikillisesti, koska suurin osa ihmisistä ei tajunnut, mitä levy käsitteli tai mitä hän halusi sillä sanoa. Olennaista varsinkin jälkimmäisessä on vanhan miehen positio. Levyn kansiteksteissä Waters kertoo hänen tyttärensä tiivistäneen hänelle, että tällä levyllä 79-vuotias Waters katsoo nuorempaa 29-vuotiasta itseään peilistä – harmitellen, ettei itse ollut osannut tiivistää sitä noin hyvin.
Sellaisenaan Redux ei ole niinkään taas yksi uudelleentulkinta vaan pikemminkin kokonaan uusi versio klassikosta. Ero on kenties hiuksenhieno, mutta se on merkittävä. Waters on aiemmin kiertuelavoilla esittänyt tätä klassikkolevyään ja julkaissut siitä jopa osittaisen tallenteen livetuplalla In The Flesh (2000) – toistaen tempun, jonka Gilmourin Pink Floyd mk. 3 teki julkaisemalla albumista livetallenteen Pulse-livelevyn kakkoslevyllä viisi vuotta aiemmin, vuonna 1995.
Nämä uudelleenluennat kuitenkin toisintavat alkuperäisen: yksityiskohdat ja kitarasoolot ovat samanhenkiset, joskin aina hieman vesitetyn oloiset. Waters on pakkomielteenomaisesti myös toisintanut toista mestariteostaan The Wall aina tahattomaan komiikkaan asti: Berliinissä muurin sortumisen jälkeen esitetty spektaakkelimainen show lienee rock-aikakauden turpeimpia kermakakkuja. Hitaasti hulluuteen ja psykoosiin vajoavan Pinkin insulaarisen hapeton umpikuja ei varsinaisesti hyödy siitä, että tarinaan parrasvaloissa kuljetettiin silloisia ykkösrivin tähtiä aina The Bandistä Bryan Adamsin kautta Ute Lemperiin. Ja Scorpionskin vielä – kun nyt Saksassa oltiin. Wind of change, toden totta.
Olennainen lähtölaukaus Reduxille saattoi hyvinkin tulla The Wallin suunnalta. Koronaeristyksen aikana Waters alkoi äänittää versioita ikonisimmista kappaleistaan, jotka saivat osakseen yllättävänkin paljon hyväksyntää – ottaen huomioon, että Waters oli marginalisoinut itsensä suuressa julkisuuskuvassa todellisuudesta erkaantuneeksi putinistiksi ja antisemiitiksi. Sittemmin The Lockdown Sessions -nimellä julkaistu kokonaisuus sisälsi melko yks’yhteen versioituja kappaleita Watersille itselleen merkityksellistä levyiltä: yksi Amused to Deathiltä, kaksi The Final Cutilta ja kolme The Wallilta. Siinä missä nuo muut ovat jääneet suurelle yleisölle melko obskuureiksi, aiheuttivat The Wallin kappaleet kohahduksen.
Siinä missä Mother oli suhteellisen uskollinen alkuperäiselle, oli Comfortably Numb rohkea veto – ja tietyssä mielessä uusi versio tekee tuolle Floydin alttarilla pyhääkin pyhemmälle kappaleelle makrotasolla täsmälleen saman minkä Waters nyt tekee Dark Side of the Moonille eli keksii sen uudestaan. Uusi versio on surumielisen hidastettu ja poistaa kudelmasta ne tunnistettavimmat ja ikonisimmat osa-alueet, eli David Gilmourin kitarasoolot.
Efekti on kummallinen: kun kitarasooloa ei tulekaan, tuntuu siltä kun ajaisi piikkimattoon. Waters nostaa puuttuvan soolon tilalle yllättäviä asioita: Echoesista tuttuja lokkisoundeja, hieman loppuaikojen Leonard Cohenin äänimaisemista muistuttavaa taustalaulajien silkkisoulia ja jonkunlaisia myrsky- ja salamaefektejä.
Lopputulos ei ole järin onnistunut, mutta joku perustavanlaatuinen idea siinä on siementasolla.
Reduxilla Waters uskaltaa jo luottaa hiljaisuuteen, eikä hän koe tarvetta keventää tunnelmaa irrallisilla päälleliimaituilla elementeillä. Huomiota kiinnittävien piirteiden poissaolon tilalla oleva hiljaisuus on paikoin vaivaannuttavaa ja painostavaa, mutta se saa aikaiseksi juuri sen, mitä Waters on asettanut tavoitteekseen: kuulija joutuu tarttumaan entistä intensiivisemmin niihin elementteihin, mitä on jäljellä, eli teksteihin ja luurankomaisen minimalistisiin musiikillisiin maisemiin.
Sähkökitaroiden ja bändin asemesta Reduxin äänimaisemaa dominoivat akustinen kitara ja analogiset urut ja koskettimet. Ajoittain tuntuu siltä kuin seuraisi jonkunlaista narkoleptista baptistikirkon jumalanpalvelusta, jossa pastori saarnaa omiaan tutun kaavan päälle muusikoiden koristellessa taustalla. Tai beat-runoilijaa riffailemassa nuoruusvuosiensa tekstien päälle cocktail jazz -yhtyeen hämystellessä taustalla.
Tuttu kaava, toden totta.
Redux hyödyntää klassisen musiikin tai teatterin puolelta tuttua käytäntöä, jossa ohjaaja tai kapellimestari voi tehdä olemassolevan tekstin tai nuottien pohjalta radikaalistikin uuden tulkinnan alkuperäisestä teoksesta. Redux on kuin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas tai Richard Curtisin Skinhead Hamlet: alkuperäinen käsikirjoitus etäännytetään niin mielikuvituksellisten kertointen kautta, että loppuloksena on täysin uusi teos.
Sama vanha Dark Side of the Moon, mutta samalla täysin uusi Dark Side of the Moon.
Se mikä on täysin normaalia edellämainituissa konteksteissa, on anathema ja arkkirikos populaarimusiikin kohdalla. Olennaisimmillaan tämä kilpistyy siihen, että populaarimusiikkia vaivaa autenttisuuden ja ainutkertaisuuden kirous. Jokaista Dylanin live-esiintymistä verrataan 60-luvun studioäänityksiin, eivätkä ne koskaan voi vetää niille vertoja, koska ne ovat jo perustavanlaatuiselta luonteeltaan niiden vastakohtia. Studioäänitykset ovat neulalla vitriineihin asetettuja perhosia, live-esitykset eläviä – niiden lentorataa ei voi ennakoida eikä voi olla täyttä varmuutta siitä, saako nähdäkseen perhosen kokonaisuudessaan vai pelkän vilahduksen siitä.
Tämä autenttisuuden illuusio on ensimmäinen kupla, jonka Waters puhkaisee.
Arkkitehtuuri pysyy samana, mutta pinnat vedetään täysin uusiksi. Luuranko on sama, mutta liha on vanhan miehen roikkuvaa ja kelmeää lihaa.
Tämä kuuluu instrumentaatiossa. Waters on sanonut soittaneensa levylle vain bassoa ja tätäkin ainoastaan kappaleelle Any Colour You Like (jossa hänen tunnistettava, romuluisen funkahtava tyylinsä todellakin on hyvin nautittavaan kuuloista), mutta levyn kansiteksteissä hänen kontolleen laitetaan myös VSC3 – eli käytännössä klassinen analogisyntetisaattori ja oskillaattori EMS VSC3, jolla alkuperäislevyn On The Runin kiihkeästi pulputtava kuvio on luotu.
Siinä missä alkuperäislevyllä syntetisaattori luo siihen yhdistettyjen stereokuvan poikki ristiin rastiin risteilevien juoksuaskelten kanssa hätäisen ja klaustrofobisen tunnelman, on Reduxilla jäljellä vain rauhoittavasti pulputtava taustakangas. Etualalla Waters käy läpi kaoottisen painajaismaista untaan vuodelta 2021.
Tavallaan tämä on Reduxin koko konsepti pähkinänkuoressa.
Watersin ääni on kuin kommenttiraita, jolla nero taustoittaa director’s cutia mestariteoksestaan. Höpöttelee päälle niitä näitä, jotka kummasti kyllä liittyvät alkuperäiseen teokseen, mutta jota kuulija ei olisi koskaan osannut kuvitellakaan. Kumma kyllä, nämä näennäisesti vanhan miehen horinoilta vaikuttavat puheosuudet syventävät alkuperäistä, ja näyttävät sen maiseman aivan uudessa valossa.
Huomionarvoisaa Watersin tulokulmassa on, ettei se ole yhtä lyijynraskas ja tuskainen kuin ennen. Vanheneminen on selvästi tehnyt vanhalle jurottajalle hyvää. Waters on Reduxilla hirtehinen, hyväntuulinen, sarkastinen, huvittunut. Onhan ukon huumorintaju ollu aina musta, mutta nyt paino on sanalla ”huumori” eikä ”musta”.
Monologi on muodoltaan Hamletin, mutta sen esittää Lear – jos Shakespeare-alluusiot sallitaan (ja miksei sallittaisi, lainaahan Waters itsekin tämän levyn On The Run -monologissaan kuninkaan kuuluisaa hengennostatusta Henrik V:stä, ”we blessed few, we band of brothers” – kenties entiseen yhtyeensä viitaten). Shakespeare-lainaus sijoittaa Watersin Agincourtin taistelukentälle, ja sen kautta sodan teemat pääsevät rakenteisiin, taas kerran.
”But you are the angel of death / And I am the dead man’s son / He was buried like a mole in a fox-hole / And everyone’s still on the run.”
On yleisesti hyväksytty fakta, että Watersin perustavanlaatuisin trauma on hänen isänsä Eric Fletcher Watersin (1914-1944) kuolema Anzion rantaoffensiivissa toisessa maailmansodassa. Nuori Roger ei koskaan ehtinyt tavata isäänsä, eli Waters todellakin on ”kuolleen miehen poika”. Hautautuminen poteroon kuin myyrä on myös faktuaalisesti oikein – juuri näin kävi Watersin isälle. Isän ääriviivat on hyvin tarkkaan piirretty, aivan kuten Hamlet sijoittaa vanhan isänsä eli murhatun kuninkaan näytelmään näytelmän sisällä – joka vuorostaan pakottaa totuuden esiin syyllisistä – tekee Waters saman isälleen näillä avainlevyillään. Isän haamu kummittelee kapitalismin linnavalleilla, ja Roger on Hamlet, jonka tasapainon se saa järkkymään.
Free Four on huumoriin verhoitu, kokonaan eri levyllä julkaistu avainkappale, jonka merkitys kuitenkin selittyy vasta, kun Waters vihdoin asettaa sen Reduxilla Dark Side of the Moonin lukkoon ja vääntää rahisevan ruosteisen lukon auki.
Great Gig in the Sky
Alkuperäisen Dark Side of the Moonin A-puoli päättyy kappaleeseen Great Gig in the Sky. Tämän musiikillisen esityksen luulisi viimeistään oleva se pystysuora kallionseinä, jota Waters ei pysty kiipeämään: kappale on käytännössä sataprosenttisesti Richard Wrightin säveltämä pianomelodia, jonka päälle sessiolaulaja Clare Torry improvisoi studiossa huikean sanattoman lauluosuuden.
Watersin ratkaisu Reduxilla on nerokas: hän lähtee päinvastaiseen suuntaan.
Timen lopussa palataan Breathen teemaan (”Home, home again…”), ja sanoituksessa ilmenevä kirkonkello alkaa soida. Kuulija huomaa hätkähtävänsä: Breathen ja Timen sanoituksissa hirtehiset viittaukset kuopan kaivamiseen ja lähestyvään kuolemaan konkretisoituvat todelliseksi kuolemaksi juuri tuon kellon kautta (hautajaiskello, ei helvetti!), ja samalla aukeaa kappaleen nimen pohjimmainen merkitys. Kysymyshän on kuolemasta. Se on se ”suuri taivaskeikka”, jota kappaleen nimikin referoi.
Wrightin pianosoinnut kummittelevat taustalla harsomaisena haamuna Watersin kerratessa tarinaa ystävästään, runoilija Donald Hallista. Tarinan kautta kuolema ja sen arkipäiväiset yksityiskohdat, perunkirjoitukset ja kirjeenvaihto kuolinpesän edustajien kanssa nousevat etualalle. Esineet, joita Waters pyytää muistoksi ystävästään. Tarinat, joita hän kertoo yleisölle Zagrebissa. Kuolema ei ole muodoton savukiehkura, vaan se saa merkityksettömiltä tuntuvia arkisia ilmentymiä, jotka eivät mystifioi vaan sitovat sen kiinni elämään, olemisen vastakohdan kiinni olemiseen. Kappaleen lopuksi syyrialainen laulajatar Azniv Korkejian, joka tunnetaan paremmin nimellä Bedouine, tapailee hieman Clare Torryn laulumelodiaa.
Levyn potentiaalisesti hirvittävin epäonnistuminen onkin sen kauneimpia hetkiä.
Money
Kulmakarvoja nostattava tarina nyrkkeilijästä ja pirusta? Pirun monologi ja tervetulotoivotukset helvettiin? No, juuri ennen Moneyn alkua Waters tosiaan sanoo vihdoin päässeensä siihen paikkaan, mihin todella on halunnut, eli risteykseen – joka muuten lienee sama risteys, minne Robert Johnsonkin aikoinaan halusi. ”The root of all evil today”, mammona.
Tarina nyrkkeilijästä on Reduxin hauskimpia hetkiä. Totaalisen ylilyövä karikatyyri tuo mieleen Gerald Scarfen The Wallille tekemät ihmishirviöt. Hikeä, piereskelyä, ruumiillisissa yksityiskohdissa piehtarointia. Piru risteilyisäntänä esittämässä tervetuliaissanoja vuoroin helvettiin tai johonkin geneeriseen tassisaliin.
Nyrkkeilijä myy sielunsa pirulle, Waters taas ei myy sieluaan kenellekään.
Tämä on muuten Reduxin yksi kipeimpiä hetkiä. Taustakuoro laulaa ”giving none away”, ja Watersin kylähullu höpisee itsekseen etualalla. ”How much ya givin’ away?”, Waters kysyy itseltään ja vastaa: ”Uh… None? [nauraa] Nuffin’…”. Sitten hän nauraa – ihan vain sellaisella naurulla kuin 310 miljoonan dollarin omaisuuden haalinut mies voi vain nauraa.
Waters itse on piru ja pirun uhri. Melko rohkeaa – ja hyvin watersmaista ristiriitaisuudessaan.
Jossain määrin watersmaista on myös se, että kyseessä on ilmeinen varkaus.
Vuonna 2018 Waters julkaisi Sony Classical Masterworksilla oman versionsa Igor Stravinskin teoksesta A Soldier’s Tale [Histoire D’un Soldat]. Waters näytteli kaikki kolme osaa itse, ääntään muunnellen Bridgehamptonin kamarimusiikkifestivaalin orkesterin soittaessa taustalla.
Kyseessä on musiikillinen näytelmä, jonka Stravinski kirjoitti sveitsiläisen kirjailijan Charles Ferdinan Ramuzin kanssa pohjaten sen venäläiseen kansantaruun Sotilaskarkuri ja piru Alexander Afanasievin kokoelmasta. Teoksen kantaesitys oli Lausannessa syyskuun lopussa 1918, vain hieman yli kuukausi ennen ensimmäisen maailmansodan loppua.
Leimallisesti sotilas käy siinä kauppaa sielustaan (jonka symbolina tässä on sotilaan arvoton halpa viulu) vanhaksi mieheksi naamioituneen Pirun kanssa. Kauppatavarana on jonkunlainen mystinen kirja, joka johdattaa sanoinkuvaamattomien rikkauksien äärelle.
”It’s more than a book, this, it’s wealth untold / You’ve only to open it, and lo and behold! You can have all you want, your heart’s desire / Anything and everything that you might require. So while I have time, I shall buy all I can / Because one day I’Il be dead, just like any man”, kuuluu libretto toisen kohtauksen osiossa Pastorale (reprise).
Kuulostaako tutulta?
Jos ei, niin tutulta tarina alkaa kuulostaa vähintään silloin, kun palattuaan kotiinsa kirjan kanssa sotilas huomaa kyläläisten pakenevan häntä ja kihlattunsa menneen naimisiin toisen miehen kanssa. Jossain kohtaa sotilas huomaa, että kolmen päivän sijaan on kulunut kolme vuotta (”And then one day you find ten years have got behind you”, jep jep) ja hän näyttäytyy ympäröivälle maailmalle haamuna. Rikkauksien sijaan hän huomaa haluavansa kolme vuotta takaisin.
Any Colour You Like
Alkuperäistä Dark Side of the Moonia kuunnellessa tajuaa, miten monet sen kappaleista ovat ns. mood piecejä – instrumentaalikappaleita, jossa tunnelmaa ja tarinaa kuljetetaan ainoastaan musiikin varassa. Niissä Watersin intensiivinen neoliittifunk ei jomota kuin otsasuoni, vaan ne ovat eräänlaisia suvantokohtia kaiken ahdistuksen ja kihinän keskellä. Paljolti ne lepäävät yhtyeen kolmen muun muusikon varassa, ja heistä etenkin kosketinsoittaja Richard Wrightin – ovathan Great Gig in the Sky ja Us & Them todistetusti pääasiallisesti hänen sävelkynästään.
Mikään näistä ei kuitenkaan vedä vertoja Any Colour You Likelle. Tämä kappale on Pink Floydin kaanonissa ainoa, joka on merkitty kolmelle ”muffinille”, eli Gilmourille, Masonille ja Wrightille. Waters oli session aikaan lomailemassa Ranskassa. Huomionarvoinen anekdootti tulee myös siitä, että bassoraitana muffinit käyttivät Breathen bassoraitaa, jonka varaan kappale rakentuu.
”A flag… Any colour you like… Blue and yellow? Pink? Red? Black? Rainbow… Yeah, rainbow!” Waters resitoi.
Kaikista maailman väreistä Waters aloittaa Ukrainan lipulla. Tämä ei ole merkityksetöntä, kun ottaa huomioon hänen julkikuvansa Ukrainan sodan aikana. Vaalenpunainen voi tietenkin olla nyökkäys sukupuolivähemmistöihin (joka osittain vahvistuu Watersin päätyessä litaniansa lopussa sateenkaarilippuun). Sitten tulevat punainen ja musta. Punainen – etenkin Ukrainan lipun yhteydessä – tuntuu olevan ilmeinen viittaus Neuvostoliittoon ja kommunismiin, toisin sanoen menneisyyteen. Punainen ja musta taas ovat vastavoimat; elämä ja kuolema, veri ja hautausmaan multa. Ukrainan musta multa.
Waters kuitenkin päätyy sateenkaareen. Vuonna 2023 sen kulttuurisidonnaiset merkitykset aivan toisenlaisia asioita kuin vuonna 1973: moniarvoisuutta, inkluusiota, ”mitä tahansa väriä joka haluat olla”. Toki tämän levyn kontekstissa se on lopulta se kuuluisa pyramidiprisman läpi kaikiksi sateenkaaren väreiksi muuntuva valkoinen valo – eli klassikkolevyn ikoninen kansikuva.
Assosiaatio on ilmeinen, sillä heti tämän jälkeen Waters toteaa: ”You know what? Let’s re-record Dark Side” ja repeää nauramaan, jatkaen hieman muunnellulla äänellä ”He’s gone mad!” kommentoiden näin mielipuolista ajatustaan.
Jonka tietenkin on tässä sitten lopulta vienyt täytäntöön. Mielipuoli on toteuttanut hullun ideansa, ja me ihmettelemme miten selväjärkiseltä lopputulos vaikuttaa.
Taustajoukkoina ja hullun yllyttäjänä on tällä kertaa edellislevyn Nigel Godrichin ja Jonathan Wilsonin sijasta Watersin kanssa jo hetken tiivisti työskennellyt tuottaja, äänittäjä ja multiinstrumentalisti Gus Seyffert ja Watersin livespektaakkelien kautta yhteistyötä tehnyt elokuvaohjaaja Sean Evans.
Siinä missä levyn alkupää ja suuret biisit (Time ja Money) ovat hyvinkin erikuuloisia kuin alkuperäiset, on lopun kolmikko varsin lähellä alkuperäistä niin tunnelmaltaan kuin instrumentaatioltaankin. Toki alkuperäinenkin on surumielisen eleginen, eli sinänsä positio ei muutu. Aivan kuten pureutuessaan mestariteoksensa keskipisteeseen tuo materiaali olisi osoittautunut tiivimmäksi ja vähemmän muuntautuvaksi kuin höttöinen alkupää. Toisaalta se on alkuperäisen vastakohta, aina sitä myöten, että tällä kertaa Any Colour You Like on AINOA kappale, jolla Waters soittaa – eikä toisin päin.
Eclipse
Miksi pidän tästä levystä? Miksi haluan käyttää viikon elämästäni kirjatakseni ajatuksiani siitä?
Yksi selitys lienee, että pidän alkuperäisestä levystä. Olen palannut sen äärelle viime vuosina, kuunnellut live-versioita, uudelleenmiksauksia, remasteroituja versioita. Olen ollut vaikuttunut tavasta, jolla se avautuu erilaisena kypsässä keski-iässä kuin finninaamaisena teininä. Kuolevaisuuden ja ajan kulumisen teemat tulevat aivan toisenlaisella tavalla lähelle, kun on haudannut käytännössä koko lapsuusvuosien perheensä.
Teoksen universaaliuden ja monimerkityksellisyyden puolesta puhuu se, miten vaivattomasti se muokkautuu ja kestää erilaisia ympäristöjä. Sen prisma näyttää aina hieman erilaisia valonsävähdyksiä riippuen siitä, miten päin sitä kääntelee valossa.
Redux vie tämän entistä pidemmälle. Watersin positio muuttuu sitä mukaan kuin hän itsekin muuttuu. Abstraktit asiat tulevat todellisiksi. Alkuperäisen levyn alta kuoriutuu kolkompi ja yhtenäisempi kokonaisuus, joka paradoksaalisesti näyttäytyy tässä uudessa valossa lohdullisempana ja lämpimämpänä.
Dark Side of the Moonin syklisestä luonteesta on puhuttu aina, koska se loppuu samoihin sydämenlyönteihin kuin millä se alkaa. Reduxia kuunnellessa havahtuu siihen, että syntymästä kuolemaan käydään oikeastaan jo A-puolella: Breathen ensihenkäyksestä Great Gig in The Skyn hautajaisiin.
Siinä missä alkuperäisellä levyllä tulee yhtänäisenä soljuvan kokonaisuuden ainoa tauko, jatkuu kokonaisuus Reduxilla saumattomasti Moneyhin. Tämä on ainoa tapa, jolla alkuperäisen tasapaino olennaisesti järkkyy. En tosin ole varma, onko se millään tavalla huono asia.
Tämä levy toimii parhaiten luureilta kuunneltuna. Tämän havaitsin, kun yritin kuunnella sitä vinyyliltä. Liian intiimiä jopa olohuoneeseen. Tämä sama intiimiys on myös avain sen viehättävyyteen. Waters pääsee pään sisään ja ihon alle. Levyn äänikirjamainen monologi tuntuu olevan suunnattu juuri sinulle, hyvä kuulija, ja ääni päässäsi tuntuu lempästi selittävän ja avaavan mysteerin, joka sinua on vaivannut viitisenkymmentä vuotta.
Onneksi en ole mielipiteineni yksin, enkä siis ole itsekin tullut hulluksi. Jos Gilmourin ja Watersin suhteet ovat lopullisesti poikki Ukrainan sodan johdosta, niin vanhoista yhtyetovereista parhaat välit Watersiin säilyttänyt rumpali Nick Mason hieman yllättäen pitää Reduxia “aivan nerokkaana”.
Olen kiitollinen Roger Watersille tästä levystä tavoilla, joita en osannut kuvitellakaan. Hän on antanut minulle yhden lempilevyistäni lahjaksi muodossa, jota jaksan kuunnella taas avoimin korvin. Maisema on tuttu, mutta värit ovat uusia.
Alkuperäisen levyn klaustrofobisen ahdistavuuden tilalla on myös jotain paljon vapautuneempaa. Tämän levyn on tehnyt mies, joka on oudolla tavalla sujut itsensä kanssa.
Nuori mies on vanha mies. Kuun pimeällä puolella Hamlet ON Lear, ja heidän välissään oleva 50 vuotta on vain silmänräpäys.
Jos alkuperäinen levy päättyy Abbey Roadin ovimiehen Gerry O’Driscollin lausahdukseen “There is no dark side of the moon, really. Matter of fact its all dark”, lausuu Waters itse tällä kertaa aivan levyn viimeisillä sekunneilla jossain hyvin kaukana sydämenlyöntien taustalla “I’ll tell you one thing, Gerry, me ol’ mucker… It’s not all dark, is it?”
Tällä kertaa kuun pimeä puoli on täynnä valoa.
Miltei kuulee hymyn Watersin kasvoilla.
***
Jälkisanat:
Virheitäkin on jäänyt kansiin. Ei liene yllättävää, koska aikataulu on ollut tiukka, mutta yllättävää on miten huolimattomia nuo virheet tuntuvat olevan.
Waters puhuu “suurenmoisesta äänityksestä”, jonka hän teki yhtyetoveriensa kanssa vuonna 1973. Muuten hyvä, mutta Dark Side of the Moon äänitettin vuonna 1972. Julkaistiin 1973, mutta äänitettiin 1972.
Alkuperäisellä levyllä puheosuuksista vastaava Abbey Roadin ovimies on nimeltään Gerry, ei Jerry kuten kansiin on painettu. Lausuttu muoto on toki sama.
Joko tuotantovaiheessa on tullut kiire, tai sitten kukaan ei vain uskalla sanoa Rogerille vastaan.