Kolme edellistä albumia (Et ole yksin, 2013, Sinulle, Sofia, 2015 ja Sä kuljetat mua, 2018) J. Karjalainen teki vakiintuneella kokoonpanolla, jossa soittavat Pekka Gröhnin ohella Janne Haavisto (rummut), Tom Nyman (basso) ja Mikko Lankinen (kitara). Luottoryhmä toimii edelleen Karjalaisen livebändinä, ja on joukkio mukana parilla Soulavaris-biisilläkin.
Huomionarvoista on kuitenkin se, kuinka epätyypillinen J. Karjalainen -levy Soulavaris on tekotavaltaan: koskaan aiemmin ei hänen levyllään ole ollut näin monentyyppisiä, kappale kappaleelta vaihtelevia kokoonpanoja. Kaikkien aiemmin mainittujen lisäksi levyllä soittavat rumpalit Mamba Assefa ja Anssi Nykänen, kitaristi Miikka Paatelainen sekä muutamaan otteeseen villejä synasoundeja raitojen päälle valava Tuomo Prättälä.
J. eli Jukka kuvailee Prättälän kanssa työskentelyä elämykselliseksi ja hänen rooliaan parilla biisillä suureksi.
– Muutamissa kohdissa voisi Tuomon kohdalla hyvin puhua lisätuotannosta. Sanottiin hänelle, että tässä on nämä perusraidat ja tee se sun juttu tähän päälle, kertoo tuottaja Väinö Karjalainen, joka itsekin värittää useita levyn kappaleita syntetisaattoreilla.
Selkeimmin Soulavaris muistuttaa Jukan tuotannosta Keltaisessa talossa -albumia (1990).
– Siinä oli saman tyyppinen perusajatus, eli mun demojen pohjalta rakennettuja biisejä. Kyllä tämä tavallaan on Keltaisessa talossa revisited, Jukka sanoo.
Levy alkoi rakentua koronapandemian suljettua keikkapaikat maaliskuussa 2020.
– Siinä tilanteessa mulle tuli fiilis, että okei, ei jäädä tuleen makaamaan. Menin Talolle (Karjalaisten vapaa-ajanasunto Keltainen talo Perniössä) ja päätin, että muutetaan tämä moodi nyt biisintekomoodiksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei koko vuonna päästy keikalle, mutta kun vuosi oli ohi, minulla oli 10 kappaletta valmiina.
Aikajana oli selkeä: ensimmäisenä koronavuonna Jukka teki laulut, toisena koronavuonna ne tallennettiin ja nyt kolmantena levy julkaistaan. Vihdoin näköpiirissä on myös keikkoja, suurimpana syntymäpäivä- ja levynjulkaisukeikka Helsingin jäähallissa 1.4.
– Meillä oli ollut tästä projektista puhetta, ja oltiin hahmoteltu suuntaviivoja, Väinö sanoo. – Sitten kun kaikki peruuntui, me oltiin täällä ja tutkittiin niitä sun demoja, joissa ei ollut silloin vielä sanojakaan. Oli kokoelma ideoita, joita alettiin miettiä.
Vuosien aikana kertyneistä ideoista ja demoista Jukka etenee yksinkertaisella metodilla: kappaleet, joihin syntyy sanat, määräävät suunnan.
– Sitten kun on pari, kolme laulua tehtynä, on tehtävä päätös. Onko tämä suunta, johon laulut vievät minua semmoinen, mihin haluan lähteä mukaan. Ja useimmiten lähden, Jukka sanoo.
Hän kuvailee, että lauluja ei voi suunnitella, vaan ne ovat itsessään suunnitelma. Sitä suunnitelmaa sitten toteutetaan studiossa ja keikoilla.
– Se täytyy vielä sanoa, että ilman koronaa tämä levy ei olisi tämmöinen, eikä meillä välttämättä edes olisi nyt levyä. Ainahan kappaleet ovat jollain tavalla aikaan sidonnaisia, vaikka ei mulla koskaan ole varsinaisia teemalevyjä, Jukka sanoo.
Soulavaris-levyn kappaleita kuitenkin yhdistää vahva teema, joka on tullut selväksi jo esiin nostetuista kappaleista: levy täyttyy Jukan elämästä nousevista henkilökohtaisista muistoista ja kokemuksista.
– Koko levyn teema on älyttömän omaelämäkerrallinen. Kaikki nämä biisit on mun muistoja, Jukka myöntää.
– Kun levy tuli valmiiksi, mä mietin, että ketä kiinnostaa. Mutta mistä muustakaan aiheesta mä voisin tehdä? Mä osaan tehdä lauluja semmoista asioista, joihin liittyy minulle tärkeä muisto.
Välillä muistoissa mennään sukupolvienkin taakse, kuten horrossaarnajana toimineesta äidinäidinäidistä kertovassa Unien näkijässä, mutta sekin nivoutuu Jukkaan itseensä: ”Mä kurkottelen menneeseen / Sä katsot kauas huomiseen.”
– Mulle tuli semmoinen idea, että mä katson sinne menneisyyteen päin, hän katsoo tulevaisuuteen ja puolivälissä me tavataan, Jukka avaa.
– Mietin, että mitähän horrossaarnaaja ajattelisi tämmöisestä rokkihommasta, Jukka nauraa ja visioi keikkatilannetta. – Valot palaa isossa temppelissä ja poika siellä saarnaa tuhansien ihmisten edessä. Sen tyylisiä ne hänen näyt nimittäin olivat, sen mitä olen kuullut.
Punainen keinutuoli niputtaa hauskalla tavalla sekä Jukan omaa elämää että hänen mielikuvituksensa luomaa menneisyyttä: laulussa hänen omistamansa keinutuoli seikkailee maailmalla Lännen-Jukan kanssa.
– Yksi laulu kertoo Eddie Boydista, joka oli oikea fyysinen ihminen ja toinen biisi kertoo tavallaan ihan samanlaisesta tyypistä, paitsi että semmoista Lännen-Jukkaa ei ole olemassa, Jukka vertaa. – Mä olen aina tykännyt siitä tunteesta, että onko tämä totta? Sanotaan vaikka joku Marjaniemessä-biisi, niin siinä mä yritän kertoa sen minkä muistan, ja se on aika lähellä totuuttakin kaiken lisäksi. Entä semmoinen kuin Laura Häkkisen silmät: me oltiin siellä keikalla, mutta tapahtuiko se oikeasti?
Jukka kiteyttää, että lauluntekijälle unet, mielikuvitus ja tosiasiat ovat kaikki samanlaista materiaalia.
Synasoundi vuosien takaa
Kaiken historiapuheen keskellä on oleellista huomauttaa, että J. Karjalainen on ensi sijassa kiinnostunut elämään nimenomaan nykyajassa. Uutta luovana, ei vain menneisyyteen tarrautuvana artistina.
Siksi häntä ei suuremmin kiinnosta puhua vaikkapa omaelämäkerran mahdollisuudesta tai vinyyliharrastajien keskuudessa kovasti kaivatuista Electric Sauna -albumien lp-julkaisuista. ”Never say never”, hän kuittaa mutta painottaa, että on mukavampi keskittyä tekemään uusia kuin vanhoja levyjä ja on mukavampi soittaa musiikkia kuin kirjoittaa muistelmia.
Uuden luomiseen kuuluu myös uusiutuminen, ja sitä Soulavaris tarjoaa etenkin metodiensa puolesta. Se heijastuu myös levyn sisältöön värikkyytenä ja seikkailullisuutena, vaikka toki albumin jokaisesta hetkestä tunnistaa vaivatta sen tekijän.
Päivitetyn soittajaporukan lisäksi tärkein uudistuminen koskee tietenkin tuottajaa. Oman pojan värvääminen albumin tekijäjoukkoihin ei ole ihan tavallisin kuvio, mutta Karjalaisten tapauksessa yhteistyöhön ollaan ajauduttu luonnollisesti.
– Aina me ollaan yhdessä soiteltu ja tehty jotain hölmöjä demoja ja sellaisia, Väinö kertoo. – Pidemmän aikaa ollaan puhuttu, että tehdään joku tällainen juttu sitten kun minulla on enemmän kokemusta ja projekti on oikea.
Sukulaissuhdettakin enemmän yhteistyössä herättää kysymyksiä sukupolvien ero. 27-vuotiaan ja 64-vuotiaan välillä luulisi olevan hyvin erilaisia esteettisiä näkemyksiä.
– Siinä ei ole ollut koskaan mitään ongelmaa, Jukka sanoo.
– Se on mun mielestä jopa vähiten erikoista tässä, koska ainahan me on tykätty samanlaisesta musasta, Väinö vahvistaa. – Ja kyllä mä aika vanhanaikainen olen sitä kautta, että metodi millä mä teen musaa on sellainen, että on kappale, joka sitten äänitetään pääosin ”oikeilla soittimilla”. Vaikka onhan tälläkin levyllä paljon ohjelmoitua kamaa, jotka ovat itse asiassa useimmat Jukan demoista nostettuja luuppeja tai muita.
Sekin helpottaa yhteistyötä, että Jukan ja Väinön näkemykset tuottajan roolista tuntuvat olevan hyvin samankaltaiset.
– Tuottajan homma on saada mun biiseistä mahdollisimman hyviä, Jukka sanoo – Mulla on omanlainen sähläävä työskentelytapa, joten kaipaan siihen tyypin, joka ottaa homman haltuun ja vie sen loppuun.
– Haluaisin toivoa, että mun tietty rauhallisuus ja järjestelmällisyys mahdollistavat sen, että jos jokin ei toimi, niin sitten sitten sitä voidaan miettiä, Väinö pohtii.
Ovatko rauhallisuus ja järjestelmällisyys sitten piirteitä, joita Jukalta puuttuu?
– No ei ne varmaan ihan puutu, Jukka nauraa. – Mutta ne eivät ole yhtä korostuneita. Kyllähän mä omalla tavallani olen rauhallinen ja järjestelmällinen kun pystyn tekemään vuoden kappaleita. Mutta se on toisen tyyppistä.
Hetken mietittyään Jukka myöntää, että hänellä on tapana ilmaista suoraan, jos jokin ei toimi.
– Jos jokin on päin hemmettiä, niin mä aika helposti kiihkoudun semmoiseen aika kipakkaan sanomiseen. Kerran Väinökin sanoi minulle, että hold it, ei me olla pilaamassa sun levyä.
– Artisti on tietenkin aina se pomo, Väinö lisää. – Jotta mä voin lähteä siihen mukaan, niin mun täytyy tykätä siitä musiikista, mutta mä kuitenkin palvelen musiikkia ja näitä biisejä.
Karjalaisten keskinäinen työskentelytapa on siis hyvin kaukana modernista tuottajavetoisesta popista, jossa tuottaja käytännössä toteuttaa biisin kokonaan.
– Mun homma ei toimi olleenkaan niin, Väinö sanoo.
– Mutta kuitenkin kun miettii, että mä kuulen demon jo varhaisessa vaiheessa ja jo silloin tulee fiiliksiä siitä, miten se pitäisi äänittää. Sitten se äänitetään ja kutsutaan soittajat paikalle, minkä jälkeen mä saatan vielä itsekseni näprätä sinne jonkun autoharpun. Sitten vielä miksaan sen. Joten onhan siinä aika iso kaari, joka on ihan muissa kuin Jukan käsissä.
– Enhän mä edes tiedä, mitä kaikkea siellä on tehty, mutta niin kauan kuin se kuulostaa minusta siltä, että hemmetti tämä menee hyvään suuntaan, niin se on mahtavaa, Jukka toteaa.
Yksi pieni anekdootti alleviivaa Karjalaisten esteettistä yhteyttä ja omalta osaltaan vetää linjoja historian pisteestä toiseen.
– Unien näkijän lopussa on Yamahan DX7:lla tehty juttu, Väinö kertoo. – Mä pläräsin niitä soundeja läpi ja löysin yhden, joka oli hyvä. Soitin sen sinne ja mietin, että miten tämä on niin tutun kuuloinen. No, sehän on sama soundi kuin Villejä lupiineja -biisissä! Eli me ollaan 30 vuoden välein plärätty samoja soundeja läpi ja päädytty siihen, että just tuo on hyvä.
Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 3/22.
