J. Karjalainen
Helsingin Jäähalli
1.4.2022
Hittiputki vailla vertaa. Tätä tyhjentävämmin tuskin voi kuvailla J. Karjalaisen juhlakonserttia Helsingin Jäähallissa.
Harvalla suomalaismuusikolla on repertuaarissaan niin monia koko kansan tuntemia ikivihreitä, että niitä voi vyöryttää tuntikausien ajan yleisön iloksi. Karjalaisen lisäksi tulee mieleen Eppu Normaali, mutta sen jälkeen ei varteenotettavia kilpailijoita tahdo löytyä.
On kaikki niin kuin ennenkin. Telepatiaa. Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Villejä lupiineja. Keihäänkärki. Hän. Kolme cowboyta. Missä se Väinö on? – eikä tässä vaiheessa oltu päästy kuin konsertin ensimmäisen puoliajan loppuun asti. Tauon jälkeen lähti liikkeelle yhtä väkevä setti, ja senkin jälkeen riitti hittejä vielä encoreiksi asti.
Juhlakonsertissa kuultiin Karjalaisen tuotantoa aina ensimmäisestä Mustat lasit -singlestä nykypäivään. Lännen-Jukka tosin loisti poissaolollaan: vuosien 2006–10 etnohenkiseltä albumitrilogialta ei kappaleita kuultu.
Huomionarvoista oli sekin, ettei juhlakonsertissa nähty yhtään vierailijaa. Jos esimerkiksi Remu Aaltosen parin vuoden takaisella juhlakeikalla piipahti lavalla pitkä rivi vanhoja yhteistyökumppaneita ja kollegoita, Karjalaisen konsertissa soittajakunta pysyi samana loppuun asti. Väinö-poikakin toimi usean illan aikana soitetun laulun aiheena, mutta lavalla ei ammattimuusikoksi varttunutta miestä nähty.
Eikä Karjalainen taida perustaa areenakeikoilla tavallisesti nähdyistä show-elementeistä. Konsertin visuaalinen puoli oli huomattavan pelkistetty: lavalla oli vain bändi, taustalakana ja turhia konstailematon valaistus. Musiikki sai puhua puolestaan erikoistehosteiden sijaan.
Mikko Lankinen.
Ratkaisussa oli etuna se, että Karjalaisen yhtye sai kosolti tilaa. Mikko Lankisen, Tom Nymanin, Janne Haaviston ja Pekka Gröhnin muodostama kokoonpano on niin tasokas ryhmä, että se ansaitsee enemmän huomiota. Esimerkiksi Lankisen kitaramelodiat ovat elimellisen tärkeä osa monia Karjalaisen klassikkokappaleita, ja rumpali Haaviston jämäkkä poljento kiihdytti illan vauhdikkaammat biisit koville kierrosluvuille.
Janne Haavisto.
Juhlakonsertti ei järjestynyt helpolla. Alun perin tapahtuma oli tarkoitus viettää toukokuussa 2020 Hartwall-areenalla, mutta koronapandemian vuoksi keikka siirrettiin useaan otteeseen. Lopulta tapahtumapaikkakin meni uusiksi Venäjä-pakotteiden vuoksi.
Kun H-hetki viimein koitti, illan tähti oli selvästi hyvällä tuulella. Karjalaisen esiintymisestä paistoi ilo, ja katsojat saivat kuulla hilpeitä tarinoita esimerkiksi Luuranko rämisee-, Sana sai siivet– ja Marjaniemessä -biisien taustoista. Laulumies on selvästi kaivannut yleisön eteen.
Illan huipppukohdista mainittakoon kaunis Sirkka Lautamies, jota Haaviston kaikuisat reggaerummut tehostivat mainiosti. Laura Häkkisen silmät innoitti Karjalaisen eläytymään tarinaan kunnolla, ja levyversiosta hivenen poikkeavana sovituksena esitetty Mä käännyn hiljaa pois herkisti.
Ilta lähti monella katsojalla onnahdellen liikkeelle. Jäähallin eteen muodostui pitkiä jonoja ja konsertin alku viivästyi, koska yleisöä ei saatu tarpeeksi rivakasti sisälle. Mikäli jonotuksesta jäi paha mieli, harmistus muuttui illan edetessä varmasti iloksi – niin hyväntuulisen konsertin Karjalainen 65-vuotisjuhlissaan esitti.
Vaikea on suomalaista rockmusiikkia tätä ammattitaitoisemmin tarjoilla.
Teksti ja kuvat: Saku Schildt
Illan setti:
On kaikki niin kuin ennenkin
Villi poika
Missä se Väinö on?
Aurinko nousee ilman sua
Mustat lasit
Enkeli
Telepatiaa
Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään
Sekaisin
Sinulle, Sofia
Stindebinde
Keihäänkärki
Hän
Sydänlupaus
Villejä lupiineja
Kolme cowboyta
—
Tule kesäyö
Terve, Sirkka Lautamies
Riisinjyvä
Tummansininen seuralainen
Laura Häkkisen silmät
Mä käännyn hiljaa pois
Yksi kerrallaan
Mennyt mies
Voikukkia
Sana sai siivet
Luuranko rämisee
Avaruuden ikkuna
Verinen mies
Oi mikä ihana ilta
Meripihkahuone
—
Doris
Ankkurinappi
Sankarit
Oulu, Wisconsin