Parhaat bändit syntyvät, kun oikeat ihmiset löytävät toisensa.
Kun yläkoululainen Tommi Liimatta muutti Pietarsaaresta Rovaniemelle vuonna 1990, hän ryhtyi hakemaan soittokavereita. Bändihommista kiinnostuneita tyyppejä löytyi nopeasti. Kitaristi Aki Lääkkölä, rumpali Tomi Krutsin ja pari muuta poikaa olivat jo aiemmin jutelleet yhtyeen perustamisesta.
Liimatan persoonallisten biisien ympärille hahmottui bändi nimeltä Absoluuttinen Nollapiste. Basisti Aake Oksala liittyi siihen marraskuussa 1991, ja ensimmäinen keikka oli kolme kuukautta myöhemmin.
Vuosina 1992–1993 Nollapiste teki kolme demoa, joita etenkin Soundin pitkäaikainen demokriitikko, Hiljaiset Levyt -yhtiön Jukka Junttila piti todella kiinnostavina. Kun omalaatuinen ja taitava rovaniemeläisyhtye osallistui vuoden 1993 Rock SM -kilpailuun ja sijoittui viidenneksi, sitä ymmärrettiin jo pitää silmällä.
Absoluuttinen Nollapiste oli vuoden finalisteista ensimmäinen, joka pääsi levyttämään: joulukuussa 1993 yhtye kiinnitettiin Kimmo Pekarin Vinylmanialle. Ensi-ep Ei ilmestynyt julkaistiin maaliskuussa 1994. Sen jälkeen bändi ryhtyi valmistautumaan debyyttialbuminsa äänittämiseen. Neulaisen Jerkusen nauhoituksiin oli varattu yhden heinäkuisen viikon verran studioaikaa.
Kuljettu matka oli lyhyt ajassa mutta pitkä taiteessa. Tomi Krutsin sanoo bändin kehittyneen ensimmäisen kolmen vuotensa aikana ”järjettömästi”.
– Me treenattiin ihan älyttömästi. Kaikki saatavilla ollut aika vietettiin treenikämpällä. Me oltiin tiivis kaveriporukka, ja bändissä oleminen oli yhdessä olemisen muoto. Ja biisit olivat aina tuoreita, jokaiselle keikallekin tehtiin uudet. ”Nämähän on vanhoja, kerran jo keikalla vedetty, tehdään uusia!”
Laulaja ja useimpien laulujen tekijä Liimatta muistelee, että Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet olivat nuoria ja epävarmoja, mutta myös hyvin itsetietoisia.
– Meistä tuntui, että Nollapisteen kaltaista bändiä ei ollut. Kukaan muu ei tehnyt sellaista musiikkia. Me huomattiin Nollapisteen mentävä reikä ja sen takana alue, jota yksikään bändi ei täyttänyt. Me tiedettiin pystyvämme täyttämään se, kunhan vain saadaan kunnon työkalut. Se oli Nollapisteen ohjelma: tehdään sitä, mitä muut eivät hoksaa tehdä.
Stimuloivaa musiikkia
Kun Absoluuttinen Nollapiste oli soittanut Ei ilmestynyt -ep:n julkaisukeikat, se tunsi tarvetta muuttua. Musiikillisesti kunnianhimoinen bändi tahtoi kehittyä ja tulla otetuksi vakavasti.
– Meitä vaivasi se, että meitä pidetään suloisina ja höpsöinä pikkujätkinä, Liimatta sanoo.
– Meistä tuntui, että ep oli pilipalipoppia ja että lp:llä pitää ryhdistäytyä tekemään sellaista musiikkia, jota me kuunneltiin. Painavampaa progetyyppistä tavaraa. Stimuloivaa musaa.
Siitä kääntyi risteys Neulaiseen Jerkuseen. Ensimmäinen teosmaisempi kappale Syöt sen minkä jaksat oli valmistunut tammikuussa. Pimeässä vietetty aika minuuteissa viimeisteltiin maaliskuussa. Toukokuussa valmistuivat Kivoja kansioita, Neulainen Jerkunen ja Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu. Kesäkuussa saatiin valmiiksi Valtani viimeisen päivän sävellys.
– Niissä oli meininkiä, jollaisesta me oltiin haaveiltu. Tosin Akin mielestä Valtani viimeinen päivä oli tylsä, samaa neljää pianosointua minuuttikaupalla. Minusta se oli hieno biisi, jonka väleissä oli hyviä mällejä nokkahuilua ja Jukka Gustavson -tyyppisiä sointupurskeita. En suostunut lyhentämään sitä. Monessa muussa paikassa kyllä huomasin bändikavereiden olevan oikeassa, että ei biisi kestäkään venyttämistä, Liimatta muistelee.
Kaikki kappaleet eivät olleet suurteoksia, eikä sana ”täytebiisi” jäänyt lausumatta vielä studiossakaan. Yleisesti ottaen kehnommat kappaleet ovat kuitenkin aliarvostettuja, koska niillä on paikkansa kokonaisuuden osina ja parhaiden piirteiden korostajina.
– Mitä me tekisimme ilman b-puolen kolmansia biisejä? Laatikkohevonen oli meidän paskin biisi, mutta siinä on kokonaisuuden kannalta tarpeellista sävyä. Harvalla bändillä kokoelmalevy on paras. Ehkä Creedencellä on. Tai Queenillä. Tai Abballa, Liimatta pohtii.
Yksi Jerkusen vanhimmista ja tarttuvimmista kappaleista on Rarmos Ybrehtar, joka valmistui vuonna 1992.
– Me ei nauhoitettu sitä demolle, koska se ei tuntunut Nollapisteen biisiltä. Sitten me kuitenkin yhtäkkiä huomattiin, että se onkin ihan ok ja pantiin se levylle. Keikoilla se venyi aika pitkäksi, kun väliosa liitettiin impron taustaksi, Liimatta sanoo.
Jos sanoituksissa oli jyrkkiä leikkauksia, niitä oli myös sävellyksissä. Tylyimmillään peräkkäiset osat olivat kuin eri kappaleista.
– Ideana oli, että biisin osasta toiseen siirtyminen olisi kuin astumista eriväriseen huoneeseen. Kuulija piti yllättää, sillä kuulija rakastaa yllätyksiä, vaikka ei sitä itse tietäisi ja vaikka olisi aiemmin kuunnellut vain Yötä. Tuo ajatus toteutui paremmin vasta myöhemmillä levyillä, mutta se oli kuitenkin olemassa jo Jerkusella, Liimatta kertoo.
Syöt sen minkä jaksat -kappaleen kertosäe on irvailua itsestään selville musiikillisille ratkaisuille.
– Keijo, joka siinä mainitaan, oli meidän tuttu, joka rakasti soittaa sovinnaista musaa. Ilmeiset ratkaisut vituttivat meitä raskaasti. Ei pidä mennä siitä, mistä oletetaan mentävän. Toisaalta meitä ärsyttivät myös bändit, jotka tekivät asioita oudosti, Liimatta sanoo.
Hän huomauttaa, että ei itse kuunnellut ”kummallista musiikkia” vaan Deep Purplea, Abbaa ja Jackson Brownea.
– Tykkäsin musiikista, josta sai heti kiinni. Nollapisteestäkin sai heti kiinni. Biiseissä ei ollut Yesin Tales of the Topographic Oceansin tyylisiä pitkityksiä, vaan suurin osa oli popbiisin mittaisia. Se oli Beatles-ajattelua: ei saa olla yhtään tylsää hetkeä. Tunnelmissa käväistään, niitä ei jauheta puhki. Hyvä biisi oli sellainen, jonka haluaa kuulla heti uudelleen.
Jerkusen lyhyimmät, jopa vain kymmenen sekunnin mittaiset kappaleet ovat oma lukunsa. Takalaittomien määrä ja taajuus menee introsta, mutta muutaman sekunnin punkrypistys Polki polveen katsos kiloheederle kaufen sai ihmettelemään, mitä virkaa sillä oli ja miksi se oli pysynyt mukana vuodesta 1991.
– Se on omistus Nollapisteen Syd Barrettille eli bändin ensimmäiselle basistille Matti Kettuselle. Se on hänen biisinsä, jonka hän vain sattui rymistelemään vuonna 1991. Ei me oltu soitettu sitä sen jälkeen. Voi olla, että se keksittiin äänittää vasta studiossa. Tomi lauloi sen rumpujen takaa, Liimatta muistelee.
Samaan biisiin liittyy Tasavallan Presidentin 17 sekunnin mittainen The Day the Bird of Paradise Looked Down Through Crack in the Cloud and Shed a Tear.
– Olin lukenut, että sen nimen lausumiseen menee enemmän aikaa kuin biisi kestää. Eihän se pidä paikkaansa. Me levytettiin biisi, joka aidosti toteutti tuon idean, Liimatta sanoo.
Hassuista kappaleista hauskin ja hämärin on Siibu diibu daps dimli damlix, jossa on mukana tuiki tuntemattomien ruotsinsuomalaisten muusikoiden radiohaastattelu.
– Joku Teemu Eskelisen [josta tuli myöhemmin bändin jäsen] sukulainen tai tuttu soitti pohjoisruotsalaisessa yhtyeessä. Teemulla oli kasetilla heidän radiohaastattelunsa. Me kuunneltiin sitä automatkalla Rovaniemeltä Tampereelle. Pantiin siitä pätkiä levylle, jotta Teemu järkyttyisi. Joskus yhden hengen kohdeyleisön sokeeraaminen riittää biisin tekemisen motiiviksi. Myöhemmin joku kriitikko luuli, että me puhutaan siinä itse. Tarinahan vain parani, kun jotkut kuvittelivat, että Nollapisteen jätkät puhuvat niin tyhymiä juttuja paksulla ruotsinsuomella, Liimatta nauraa.
Jyrkkiä leikkauksia
Neulaisen Jerkusen ilmestyessä Tommi Liimatan lyriikka sai paljon huomiota. Sitä kummasteltiin, tulkittiin, ihailtiin ja halveksittiin. Yhtä mieltä oltiin vain siitä, että moista ei ollut ennen kuultu. Liimatta kertoo, että sanoittajana yksi hänen tärkeimmistä vaikuttajistaan oli MTV.
– Kasiluokan kevät 1991 oli ainoa aika, jolloin seurasin aikalaismusiikkia. Katselin aamulla ennen kouluun lähtöä Music Televisionia ja ajattelin, että nyt olen normaali kasiluokkalainen. Kiinnitin huomiota musiikkivideoiden leikkauksiin. Niissä vaihtui kuva koko ajan. Se vaikutti sanoittamiseeni. Aloin harrastaa lyriikoissa vastaavaa. Kirjoitin mielestäni hyvän lauseen ja sen perään toisen. Tein koko ajan jyrkkiä leikkauksia. Näyttämö vaihtui ja herkkupaloja tuli peräkkäin. Ei välilauseita vaan kiteytyksiä.
Virikkeitä tuli ympäröivästä maailmasta. Liimatan iässä koulu oli suuri osa sitä.
– Jo Nukahtaa-murre-tosiasia-demon [1993] nimi tuli ruotsin kirjan sanastosta. Näin sanat kirjassa allekkain ja tuumin, että no vittu, nämähän on hyviä nämä random-sanat. Se oli maailman sattumanvaraisuuden sellaisenaan ottamista. Samanlaista kuin William S. Burroughsin cut up -tekniikka, josta en ollut vielä silloin kuullut.
– Lue tarina, osta puku, opi tanssin sanoitus tuli populaarikulttuuritutkimuksesta, jota luin lukion kirjastoluokassa. Siinä puhuttiin diggailukulttuurista kulutuskulttuurina. Siitä, miten John Travoltan fani opettelee tanssityylin ja menee ostamaan levyn ja samanlaiset vaatteet kuin idolillaan.
Yksi Liimatan motiiveista kehittyä sanoittajana oli bändikavereiden tasolle nouseminen.
– Ajattelin, että bändi soittaa hyvin, mutta minä en osaa laulaa, mutta jospa kiinnostavat sanoitukset olisivat verrannollisia Aaken, Akin ja Tomin tekemisiin.
Monille lyriikan laatu on yhtä kuin sen ymmärrettävyys. Liimatalle taas sanoittamisessa ei ollut välttämättä kyse viestimisestä.
– Mitä tamburiiniraita tarkoittaa The Beatlesin We Can Work It Outissa? Se vie sitä eteenpäin. Teksti oli meille myös instrumentti. Sanoituksesta tuli perkussiivinen elementti, joka loi biisiin omaa synkooppiaan. Heikki Salo tuli kerran kysymään, että ”mikä se on se teidän biisi, jonka tekstissä on huono rytmitys?” Vastasin, että ei meillä ole sellaista. Tavutin ja rytmitin hyvin tarkkaan kaiken, mitä kirjoitin. Kävi ilmi, että hän sekoitti Nollapisteen Zen Caféhen.
Neulaisen Jerkusen sanoituksia ei voinut ammentaa elämänkokemuksesta, koska sellaista ei ollut.
– En voinut laulaa rakkaudesta, koska en ollut koskaan kokenut sitä. Eikä kukaan bändistä olisi mihinkään niin vaivaannuttavaan suostunutkaan. Olen aina halunnut kirjoittaa arjesta. Arki on absurdia, koska se on ennakoimatonta. Jerkusellekin kirjoitin arjesta. Jotkut fantasiat ja Sodankylän kastanjatöppäilyt sun muut kielikuvat olivat kotoisin unista, mutta unifantasioita on kaikilla. Minä vain toin esiin, että ihmisen päässä on sellaistakin.
Tekstien tekeminen ei aina ollut helppoa. Valtani viimeisen päivän sanoituksesta huomaa parissakin eri mielessä, että sen kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Toisinaan taas sanat tulivat annettuina. Ehdokkaat-biisin tekstin Liimatta kokosi vaalimainosten iskulauseista.
– Ne kun pani peräkkäin, näki, että paljon on luvattu. Se oli helppo kannanotto sen ikäiselle, ei tarvinnut ymmärtää politiikasta mitään. Somekielellä siinä sanottaisiin, että ”jätän tän vaan tähän”.
Monilla luovilla ihmisillä asioiden tekemistä estää häpeäkynnys eli pelko naurunalaiseksi joutumisesta tai huonon maineen saamisesta. Liimattakaan ei ole välttynyt niiltä tunteilta.
– Oli sitä varsinkin alkuvuosina. Jos Nollapiste soitti varhaisella keikalla Vesurillahakkaajan tangon, niin ei se sitä kyllä enää toiste esittänyt tai demolle pannut. Häpeä on hyvä olla olemassa. Se estää päästämästä itsestään ulos ihan mitä tahansa. Täytyy vain kirjoittaa uudestaan niin monta kertaa, että hävettää mahdollisimman vähän.
Studio kuin avaruus
Harasoo sijaitsi Tampereella noin sadan metrin päässä Viinikan Teboililta. ”Costin saunaksi” kutsutun studion omisti Popedan kitaristi Costello Hautamäki. Absoluuttisen Nollapisteen ensialbumin äänittäjäksi oli pestattu pitkän linjan studiomies Jani Viitanen, joka soitti kitaraa Yössä.
– Studio oli vanhassa saunarakennuksessa, Viitanen asui samassa pihapiirissä. Siellä oli mustat seinät. Tarkkaamosta pääsi yläkerran sosiaalitiloihin, missä oli flipperi, jääkaappi ja sohva ja missä me nukuttiin patjoilla lattialla, Krutsin muistaa.
Nuoret miehet katselivat ympärilleen vaikuttuneina. Heillä oli hyvin vähän studiokokemusta. Nollapiste oli tehnyt kolmannen demonsa ja Ei ilmestynyt -ep:n Rovaniemellä Studioalassa, mutta siinäpä se.
– Studioala oli enemmän humppastudio. Harasoossa oli 24 raitaa ja pelit ja systeemit ja efektit räkissä. Tuntui kuin olisi avaruuteen mennyt, Liimatta sanoo.
– Viitanen huomasi heti, että nämä jätkät eivät ole ikinä tehneet levyjä, ja että meille pitää selittää kaikki alusta alkaen. Jani sanoi myöhemmin, että se auttoi häntä ymmärtämään studiosysteemejä uudella tavalla. Koska me ei tajuttu mistään mitään, meitä opettaessaan studiojermu hahmotti hommat toisin. Viitanen varmaan totesi, että aivan, on tämä studio ihmeellinen laite, Krutsin nauraa.
Viitasen ehdotuksesta biisien pohjat soitettiin bändinä, treenikämppäasetelmassa. Se sopi hyvin harjoittelemaan tottuneelle yhtyeelle.
– Se oli siihen aikaan ihan tavallinen tapa äänittää. Niin me tehdään studiossa edelleenkin, Krutsin sanoo.
– Jerkusen aikaan me oltiin vielä raakileita soittajina. Se oli vasta alkusoittoa sille, miten kukin meistä myöhemmin soitti ja miten Nollapiste soitti yhdessä. Toisaalta minä ja Aake oltiin soitettu vasta niin vähän aikaa, että kelpo suoritus se oli.
Liimatta muistaa bändin tehneen tehokasta päivätyötä. Ensimmäisenä päivänä saatiin talteen Hallitsevien piirien vaatimukset, Ääniaallot tappaa syövän ja Laatikkohevonen. Seuraavana päivänä äänitettiin Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu, Lue tarina, osta puku, opi tanssi ja levyn nimikappale.
Sessioiden alussa bändi ei vielä täysin oivaltanut, mikä kaikki studiossa on mahdollista.
– Studioalassa oli kyllä jo vähän hahmottunut, että jaa, siis Akin kitararaidan voikin laittaa mukaan vasta kun kaikki muu on soitettu. Jerkusen studioprosessin aikana avautui entisestään, että studiossa voi ihan oikeasti miettiä ja kokeilla asioita. Enää se ei mennyt niin, että jos jollain sattuu olemaan suu soittaessa vapaana, niin sieltä sen melodian on tultava, Krutsin sanoo.
– Kukaan ei kommentoinut mun laulamista, ja itse en tykännyt yhtään siitä miltä kuulostin, Liimatta muistelee.
– Neulainen Jerkunen -biisissä keksin, että minähän voin kiekaista yhden kohdan vähän kuin M. A. Numminen. Vasta siinä vaiheessa sessiota siis tuli mieleen, että minähän voin muutella ääntäni. Treenikämpällä olin vain yrittänyt karjua itseni kuuluviin bändin alta.
– Me löydettiin järjettömästi mahdollisuuksia, Krutsin jatkaa.
– Kehitys oli valtavaa. Albumista tuli paljon enemmän kuin mitä me oltiin ajateltu. Kukin meistä skitsoili studiossa vuorollaan, koska kaikki kuului paljon selkeämmin kuin koskaan ennen. Viitasella oli niin paljon ideoita soundeihin ja tietoa eri vaihtoehdoista, että me merkittiin hänet osatuottajaksi, vaikka Jani itse ei pitänyt itseään tuottajana.
Studioteknologia oli uhka ja mahdollisuus.
– Yksi ihmeellinen juttu oli konerumpu-lehmänkello, jota Viitanen napsutteli. Siitä me oltiin kyllä vähän, että ”paha homma – jokainen isku on samanlainen”, Liimatta sanoo.
– Ei me ihan yhtä paljon innostuttu kuin Apulanta ekalla levyllään, että soitetaan syntetisaattoreita, kun niitä kerran on, mutta oli siinä tasapainoilua. ”Tää on hauska juttu, mutta onko tää liian hauska?” Me ei jääty jauhamaan kokeiluja, koska studioaikaa oli vain viikko ja biisejä aikamoinen liuta.
Myös sattuma sai vaikuttaa lopputulokseen.
– Me äänitettiin Pimeässä vietetty aika minuuteissa -biisiin Tomin linkkuveitsen kotelon tarrakankaan rutinaa, kun Kimmo Pekari tuli sisään. Avautuvan oven ääni kuulosti hyvältä, joten se jätettiin levylle, Liimatta muistelee.
Viidentenä studiopäivänä äänitettiin Matkustajakoti Lintukoto, Kivoja kansioita ja Valtani viimeinen päivä. Kuudes pyhitettiin lyhyiden laulujen taltioinnille. Seuraudet, Baude, Polki polveen katsos kiloheederle kaufen ja Siibu diibu daps dimli damlix äänitettiin, ja jo ennestään valmis Takalaittomien määrä ja taajuus vain siirrettiin dat-nauhalle.
Siibu diibussa oli vankka biitti. Krutsin soitti siihen suu- ja reisirumpuja, ja Viitanen sämpläsi luupiksi pätkän Frank Zappan Help, I’m a Rock -biisistä. Mikäpä oli värkätessä, kun formaatin rajat eivät tulleet heti vastaan. Koska Neulainen Jerkunen on cd-ajan julkaisu, sillä on 17 biisiä ja 64 ja puoli minuuttia musiikkia.
– Silloin ei ajateltu, että ilmestyyköhän tämä joskus vinyylinä, Liimatta naurahtaa.
– Sama tauti oli vielä Muovi antaa periksi -levyllä [1995]. Äänitysten lopuksi me kuunneltiin kaikki läpi ja mietittiin, että pitäisiköhän Tomin soittaa vielä suklaamunapilliä tuohon yhteen kohtaan.
Arviotähtiä, ei rocktähtiä
Kun Neulainen Jerkunen oli äänitetty, bändi jäi odottamaan julkaisua. Tunnelmat olivat välillä tyytyväisiä, välillä epävarmoja.
– Mullahan on se rumpalien tauti, että mielestäni biisi pitää vetää aina kokonaisella otolla. Mietin studion jälkeen, että olisi voinut olla parempi soittaa jotkut rummut vielä kerran uudelleen. Äänityksissä Viitanen otti skitsoilujen kohdalla tuottajan roolin ja huomautti, että ihmiset tässä soittavat, eivät koneet. Bändien persoonallinen juttu tulee juuri siitä, että soittajilla on näkemys, miten soiton pitäisi mennä, mutta he eivät kuitenkaan ihan pääse siihen, Krutsin sanoo.
Kun Liimatta sai elokuussa kuultavakseen Jerkusen miksaukset, hänen tunteensa olivat ristiriitaiset.
– Mietin, että tätä ei saa julkaista, kuulostaa huonolta, miksi en laulanut tuota uudestaan, kuulostan typerältä, olen huono, bändin heikoin lenkki. Että… Eihän tämä ole kuin neljän tähden levy. Niin kova, että koko Suomi pysähtyy. Oli mahdotonta tietää, mitä ulkopuoliset siitä sanoisivat. Oli piinallisen pitkä aika odottaa julkaisua heinäkuusta lokakuulle.
Neulainen Jerkunen ilmestyi 22. lokakuuta 1994, cd:nä. Vinylmania ei julkaissut nimestään huolimatta muita vinyylejä kuin yhden Charliesin sinkun.
– Se oli hankala vuosi, Liimatta sanoo.
– Anttila oli lakannut ostamasta edellisenä vuonna vinyyliä, ja kuten Kimmo Pekari kirjoitti Vinylmania-lehdessä, Suomessa oli suhteessa yhtä vähän cd-soittimia kuin Puolassa. Oli myös lama eivätkä ihmiset ostaneet paljoa levyjä. Siihen kuoppaan me sitten tupsahdettiin cd:mme kanssa.
Jerkusen muovikanteen oli kirjattu bändin ja levyn nimi hienosti kultakirjaimilla. Varsinainen kansikuva oli Liimatan maalaus.
– Se on muuten väärän mallinen levynkanneksi. Tein sen lukion kakkosen syksyllä, Liimatta muistelee.
– Kuviksenopettajalle piti osoittaa, että teen tunnilla muutakin kuin
nukun. Tyylillisesti se on velkaa Pekka Strengin Kesämaan kannelle. Kun tajusin sen, valitsin siihen saman fontinkin. Originaali on mulla edelleen. Myydä sitä ei voi, koska joudun skannaamaan sen yhä uudelleen uusintapainoksiin.
Neulainen Jerkunen oli niin epätavallinen levy, että sen arvattiin herättävän huomiota.
– Vastaanotto kiinnosti älyttömästi, Krutsin myöntää.
– Oli melkein yhtä mahtavaa saada Pekarilta nippu arvosteluja kuin laatikko levyjä. Oli hämmentävää kuulla, että meidän musiikki oli outoa. Se vähän häiritsikin mua. Meidän kuplassamme se oli luontevaa musiikkia. Tommi oli kyllä tutustuttanut minut haastavampaan taiteeseen, mutta ei meidän ollut tarkoitus tehdä mitään kummallista. Me vain haettiin ja seikkailtiin.
Jotkut arvostelut olivat ihmetteleviä eivätkä mitenkään mairittelevia.
– Jossain luki, että bändi soitti hyvin, mutta ei niin hyvin, että kannattaisi matkia YUP:tä ja CMX:ää. Se oli erikoista, koska mehän toimittiin aivan eri sarjassa kuin ne. CMX:llä ja YUP:lla oli punktausta, meillä ei todellakaan ollut. Yhtä hyvin meitä olisi voinut verrata A. Aallon Rytmiorkesteriin, Liimatta sanoo.
Maan suurissa rocklehdissä Neulainen Jerkunen sai suitsutusta.
– Kun Markku Halme antoi Rumbassa viisi tähteä, Kimmo Pekari silitti minun ja Akin tukkaa ja sanoi, että nyt pitää varoa, ettei pojille mene pissi päähän, Liimatta muistelee.
– Mietin, että viisi tähteä on ihan oikein meille, hyvä startti. Me koettiin Soundi läheisemmäksi kuin Rumba. Kun Soundissa sitten tuli Antti Marttiselta neljä pojoa, ihmettelin että mitä, eikö tämä olekaan viiden tähden levy.
Neulainen Jerkunen sisälsi liian erikoista musiikkia valtavirtaan eikä myynyt paljon. Debyyttialbumi kuitenkin avasi Absoluuttisen Nollapisteen eteen uuden maailman, joka tuntui vieraalta.
– Viitanen sanoi studiossa, että ”ootte te ihme jätkiä, ei yhtään viinaakaan studiossa. Kun Yöltä tuli eka sinkku, me kaikki oltiin, että jes, nyt me ollaan rokkitähtiä!” Mietin hiljaa mielessäni, että miten rocktähteys voi olla jonkun mielestä tavoiteltava tila, Krutsin sanoo.
– Meidän juttu oli todella kuplautunut. Me pidettiin sitä ihan oikeana ja omana, mutta ainakin minä ajattelin siihen aikaan, että ei sillä ole mitään tekemistä rokkitouhun kanssa. Musan tekeminen ja kaikki siihen liittyvä oli vain hauskaa. Myöhemmin mulle valkeni, että jotkut halusivat nähdä meidän bändin ja jopa kannattivat meitä fanaattisesti.